Kouluruokamuistoja

"Hiihdän kouluun kesät talvet."



Viime aikoina kouluruokailu on kovasti puhuttanut, aiheesta nähtyä TV-ohjelmaa käsiteltiin mielenkiintoisesti mm. Kirlahin blogissa. (Ja viittasipa aiheeseen Millankin taannoisessa mainiossa postauksessaan Talviunilla -blogissa.) Senpä vuoksi kirjoitankin aiheesta hivenen toisesta näkökulmasta, nostalgian näkökulmasta, vaikka saankin edelleen joka työpäivänäni nauttia hyvää kouluruokaa. Olen syönyt kouluruokaa nopeasti laskettuna nelisenkymmentä vuotta. Vielä reilut viisitoista vuotta saanen istua valmiiseen pöytään.

Meillä lapsuudenkodissa äiti leipoi aina itse leivät. Isälle hän teki "kovaa leipää" kaulimalla pienemmistä "emooksista" ihan ohuita leipiä, jotka paistamisen jälkeen ripustettiin kuivumaan katonrajaan leipäorteen. Isän vatsa ei kestänyt tuoretta leipää, niin hän sai tuollaista omatekemää "näkkileipää", joka olisi kyllä maistunut meillekin, mutta kun se oli niin kovatöistä, niin hyvin harvoin sillä saimme herkutella. Mutta otin sitten vahingon takaisin kouluun päästyäni. Söin siellä näkkileipää ylettömät määrät. Kerran jos toisenkin jäimme serkkuflikan kanssa viettämään ruokavälituntia sisälle ja narskuttelemaan näkkileivän toisensa perään. Kuusitoista taisi olla epävirallinen enkka. Toki meille oikea ruokakin maistui. Erityisenä herkkuna muistelen kuolaten keittolan emännän tekemää jauhelihakastiketta, jossa oli mukana punajuurta.
Kuvassa näkyvässä Könnön koulussa ei ollut ruokalaa, syötiin luokissa, jonne ruokalautanen haettiin jonossa joko keittolan ovelta (pikkukoululaiset) tai käytävällä olevalta pöydältä (isommat oppilaat), jonka takaa opettajat jakoivat lautasille annoksia. Maunulaanen tapasi kysyä perunoita jakaessaan: "Isoo vai suuri?" Vitsikäs mies. Alaluokan paripulpeteissa oli viisto kansi, joka korotettiin kapulan avulla vaaka-asentoon ruokatunnin ajaksi. Ja tietysti käsityötunnilla koristeltu vohvelikankainen ruokaliina pöydälle. Joskus kävi kuitenkin nolosti ja maitomuki kaatui pulpetille, maito valui kannenraosta kirjoille. Muunlaisia ikäviä muistoja kouluruokailusta ei minulla sitten olekaan. Ruokaa on aina piisannut ja aina se on maistunut. Yläkoulun aikana valmistui sitten valtavan iso ruokasali, jossa oli monta jakopistettä ja tosi pitkät ruokapöydät. Edelleen ruoka maistui.
Opiskeluaikana kävin syömässä VARKissa, valtion ravitsemuskeskuksessa. Siellä yleensä valitsin halvimman aterian. Kerran oli tarjolla lounaissuomalaisia perinneruokia, silloinkin otin halvimman, tietämättä mitä buljonki oli... no, se oli hienoinen pettymys. Ei maun takia vaan siksi, ettei lihaliemi kovin ruokaisaa ole. Mutta kouluruokiin palattuani ei ole tarvinnut koommin tuskailla valinnanvaikeuksia.
Eläköön suomalainen ilmainen kouluruoka. Olen koettanut sanoa nirsoileville koulukkaille, että ilmaiseksi kannattaa syödä, vaikkei olisi nälkä ja vaikkei ruoka tuntuisi maistuvankaan. Olen muistutellut, että uusiin makuihin tottumisessa voi mennä melkein koko yläasteaika, koska tottuminen vaatii joskus viitisentoista maistamiskertaa. Kuuden viikon ruokalistalla sama ruoka ei ehdi olla yhden kouluvuoden aikana laskujeni mukaan kuin korkeintaan seitsemän kertaa.


Tuosta kuvasta vielä. Ihan hauskaa huomata, että minusta on joskus saatu napattua hiihtokuva. Lapsena sentään vielä hiihtelin mielikseni, käytiin laskettelemassa Laurin mäessä ja huikean jyrkässä Mertsin mäessä, jossa katkaisin ainakin yhden suksen, jonka isä sitten korjasi. Kilpailuttamisella intoni taisi hiipua, kun aina hävisin tuolle aiemmin mainitsemalleni serkkuflikalle. Yläkouluaikana minulla oli joululahjaksi saamani ja sovittamatta ostetut sukset, jotka olivat aivan liian jäykät - minun olisi pitänyt painaa vielä enemmän, jotta niissä olisi ollut vähänkään pitoa. Kuljetin kuitenkin kiltisi sukset kouluun linjapiilissä aina, kun hiihtoa oli. Jostain syystä en kuitenkaan nykyisin lähde mielelläni hiihtelemään tuonne valaistuille laduille muiden ihmisten sekaan. Ankaralla vonkaamisella mies on joskus saanut minut kaverikseen.
Jahas, siinä tuli toinenkin parjattu ja tunteita herättävä aihe, koululiikunta. Ei minulla siitäkään ole pahaa sanaa sanottavan, vaikken koskaan ole liikunnassa pärjännytkään seiskaa tai kasia kummemmin.
Oppilaiden terveyden ja terveiden elintapojen oppimisen kannalta sekä kouluruokailuun että koululiikuntaan osallistuminen ovat molemmat mielestäni huikean tärkeitä asioita - vaikkei niistä tykkäisikään.