Ennen etenemistä tämän kesäloman viimeiseen matkapäiväkirjaan kirjoitan muistiin yhden unisekamelskan viime viikolta. Koulutyöhön sekin liittyi, osin löyhästi. Siinä oli kolme juonenpätkää, jotka kiertyivät yhteen epämääräisessä järjestyksessä, kenties kuten jossain elokuvassa tapahtumia kuvataan vuorotellen eri näkökulmista.
Eka juonne kuvasi eniten varsinaista koulutyötä. Olin mennyt valmistautumattomana hommiin, vasta koululla älysin ruveta miettimään kuvistyön aihetta. Jokin aihe juolahtikin mieleeni, mutta olen sen unohtanut. Ei haittaa, sillä se oli oikeasti tosi surkea idea. Sitten onneksi muistin, että mullahan on parillisilla ja parittomilla viikoilla erilainen lukkari. Tuli kiire tsekata kalenterista, kumpi viikko nyt oli ja helpotuksekseni huomasin, että kuvista olisikin vasta seuraavalla viikolla. Luokkaan mentyäni kysyin oppilailta, millaisia päivänavauksia heillä on tavannut olla. He kertoivat, ettei minkäänlaisia. "No, minä ainakin tiedän, mistä tänä aamuna teille puhun", vastasin heille. "Liikenteestä."
Siihen liittyivät ne toiset unijuonteet. Toisessa joku tyttöoppilas tuli istumaan autoni rattiin ja kauhukseni yritti käynnistää sen. Yritin häntä kieltää ja varoitella, muttei ollut kuulevinaan. Kiersin etuovelle ja huomasin, että hameeseen pukeutuneella ei ollut lainkaan pikkuhousuja... Koetin olla diskreetti, samalla yrittäen selittää, mitä vaaroja liittyy siihen, jos hän saa auton liikkeelle. Varoitin, että jarrut toimivat huonosti eikä hän saisi autoa pysähtymään, jos se käynnistyisi. No, tietenkin se käynnistyi ja lähti liikkeelle, takaperin. Tyttö sai demonstraation siitä, että olin puhunut totta. Kumpikaan meistä ei saanut peruuttavaa autoa pysähtymään, vaikka poljettiin jarrupoljinta pohjaan ja vaikka vedin vielä käsijarrunkin päälle. Tyypillistä autounissani.
Viimeinen juonenpätkä: Ajoin autolla, kas kummaa, etuperin, kun kadun varressa olevasta parkkiruudusta eteeni syöksähti entinen naispomoni. Vaikka ehdin tehdä väistöliikkeen kadulle, automme törmäsivät sen verran, että jotain pomoni autolle tapahtui, ainakin etuovet aukesivat. Minä jatkoin matkaani miettien, pitäisikö pysähtyä asiaa selvittämään, vaikka käsittääkseni hän oli itse syyllinen.
Äh, kouluongelmia ja auto-ongelmia :(
Luultavasti viimeaikaiset törttöilyni liikenteessä palasivat uniin kummittelemaan sen takia, kun mieheni anoppilassa otti puheeksi "sen auton, jonka vaimo ajoi lunastuskuntoon". Toki siinä tilanteessa löin asian leikiksi: "Miehellä on ollut varmaan kolmisenkymmentä ajoneuvoa, ja hän muistaa tuon ainoan, jonka olen ajanut lunastuskuntoon." Mutta jossain mielenpohjukassa autotraumani jäytävät varmaan iän kaiken. Kuin myös koulutraumat. Trauma on liian voimakas sana, mutta sopivan napakka.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti