Fillarilla pöpelikköön

Olin suunnitellut, että lauantaina käydään tsekkaamassa puolukka- ja sienitilanne, jos vain sää pou'ittuu. Vaikka mitään räkiää poutaa ei näille leveyksille sääennustelupauksista huolimatta tullutkaan, niin kuivan näköinen sää kuitenkin. Piti vain odotella välijännestä urheilukilpailuihin ennen kuin sain kaverin itselleni metsään. Tohoriksi. En mä karhuja enkä muitakaan mettäneläviä osaa pelätä, mutta ujostelen liikkua ihimisten ilimoolla etenkin sangon ja sienikorin kera. Vaikken mä mihinää pahanteos olisikaan. Puoli neljältä oli miesten 200m förbi ja päästiin pyörillä liikkeelle hiihtomajan maastoon. Mun jopparillani oli sienikori jaettuna pienemmillä rasioilla, sieniveitsi ja -kirja sekä marjanpoimuri. Miehellä oli sanko, poimuri ja eväsreppu. Kameraa ei otettu, mutta molemmilla oli kännykkä. Nämä huonohkolaatuiset kuvat on mun kännystäni. Ensimmäiseksi otin todistusaineistoa valtavankokoisista lillukanmarjoista. Söin niitä suurella halulla, mutten tohtinut kuitenkaan noukkia niitä puolukoiden sekaan. Mies kun suhtautuu epäluuloisesti hänelle ennestään tuntemattomiin marjoihin. Taannoin kävi niin myös riekonmarjan kanssa.

Pidettiin evästaukoa sen jälkeen, kun olimme todenneet, että enimmät puolukat on syytä jättää vielä kypsymään. Istuttiin kiville ja ratustelin yhden kiven päälle tatit, joita en ihan varmuudella tunnistanut, mutta joita arvelin voitateiksi. Ja taas koetin rauhoitella miestä, että kaikki tatit ovat (periaatteessa) syötäviä, vaikkei niiden nimeä tietäisikään. Nummitatteja löytyi paljon.

Mieskin innostui kaivelemaan kamerakännynsä käyttöön, halusi kilpailla, kumpi saa parempia kuvia tateista.

Evästauon jälkeen jatkoimme matkaa pois tutulta reitiltä. Siihen asti olimme edenneet miehen normaalia 5km:n lenkkiä, mutta kun löytyi tämä kivipolku ja sen likeltä outo metsätie, niin mies halusi katsastaa, mihin se johtaa. Ei se nyt hamoohin voisi viedä.

Tien varrella näkyi mm. tällainen lajienvälinen suhde. Piti oikein pyörtää katsomaan, oliko sieni tosiaan kiinni männyssä vai oliko joku nakannut sen oksalle. Siinä ne kasvoivat. Vaan ei ollut tämä mänty muutenkaan hyvässä kunnossa, latvaan asti kuivunut.

Ajeltuamme mm. hevosharjoitteluradan yli ja ohra- ja kaurapellon ohi aloimme kuulla autotien ääniä ja vähitellen alkoi näkyä lisämerkkejä sivistyksestä, jätesäiliöitä. Tulimme lopulta esiin paikassa, johon olimme arvelleetkin olevamme ajautumassa. Mutta kauppaan emme enää ehtineet, kun kotiin päästyämme kello lähenteli kuutta.

Kotona perkasin ensin puolukat, sitten sienet. Mies murskasi puolukat, minä ryöpsäytin karvarouskut ja paistoin tatit pannulla. Pahanen, kun käytin paistamiseen eltaantunutta öljyä, menivät tatit vähältä pilalle. Eipä niitä onneksi niin kauheasti ollut.
Mukava reissu.