Etenpeten ja entistä nurruusempi

Eilen meinasin jo vastata Mansikin haasteeseen puutarhasta palailtuani. Mutta vähitellen yltyvä vatsakipu pakotti minut kompostin tyhjäämisen ja perennapenkin pemmastamisen jälkeen sisälle ja makuulle. Aikani tuskiteltuani arvelin saaneeni oksennustautitartunnan, todennäköisesti koulusta. Minun ei ole tarvinnut vuosiin oksentaa, kiitos ja ylistys. En muistanut ollenkaan kuinka kauheaa se on. Ei itse oksentaminen, vaan sitä edeltävä kipuilu. Kiemurtelin, huokailin, keinuttelin itseäni, haudoin vatsaa kaurahauteella, itkin ja rukoilin: "Isä auta, mä en kestä!" Ensimmäinen oksennus tuli vasta puoli yhdeksän maissa illalla. Luulin erheellisesti, että siihen tuska loppuisi. Urakka kuitenkin jatkui aluksi puolen tunnin välein ja yön yli kahden tunnin välein, joista se toinen tunti meni teetellessä.
Muistelin synnytyksiä ja supisteluja. Niistä ainakin tiesi, että ne loppuvat vähän päästä. Mutta oksentamista joutui odottelemaan epämääräisen ja aivan liian pitkältä tuntuvan ajan. Kokeilin välillä sormi kurkkuun -temppuakin, huonolla menestyksellä. Jouduin istumaan pytyllä ja pitämään pesuvatia sylissä, vaikka asento oli epämiellyttävä, eikä lainkaan rento. Mutta en halunnut jatkuvasti kastella pöksyjäni. Vatsan kouristuminen kun sai joka kerta aikaan myös pissasuihkun.
Tällä hetkellä en niinkään harmittele sitä, että kaunis viikonloppu meni sairastellessa, kun olen niin helpottunut, että se meni sittenkin vuorokaudessa ohi. En kuitenkaan vielä taida jaksaa järjestää kuvaussessiota. Mansikin tavoin tahtoisin kuvittaa haastevastauksen. Palaan asiaan.

Sen verran haluan vielä lisätä, kun huomasin Päivän sanan Ps. 147:3, että kymmeneltä olisin kaivannut kuulevani jumiksen radiosta, mutta makkarissa meillä ei ole radiota. Ajattelin, jos vaikka olisin saanut Sanasta helpotusta. Mutta tulihan se kuitenkin.