Nurruusta

Eilen oli koko päivän hyvä mieli, koskapa päivä alkoi hyvin tavoitekeskustelulla esimiehen kanssa. Päivä jatkui muidenkin töiden suhteen ihan mukavasti, ja kun koulutusiltapäivän jälkeen ehdin vielä käsityöpiiriinkin, niin päivä oli sitten kauniina helmenä päivien ketjussa, laulua vapaasti lainatakseni.
Tänäänkin oli kaunis sää koko päivän, ja mieli jo askarteli mukavasti tulevan viikonlopun askareissa, mutta ei niin voimakkaasti, ettenkö olisi saanut väsättyä pojille maanantaita varten historian koetta (Suomen itsenäisyyden ensimmäiset vuodet) muutaman välitunnin ja pitkän ruokatunnin aikana.
Mutta mutta. Tuollaisia kokeen laatimisia varten täytyy mennä ns. työtilaan, erilliseen ja rauhalliseen huoneeseen, jossa on muutamia tietokoneita. Eihän siinä mitään silloin, kun siellä on yksin tai yhden kaverin kanssa. Usein kuitenkin on käynyt niin, että kun olen tullut sinne, siellä on menossa keskustelu, joka on kaikkea muuta kuin kehitys- taikka tavoitekeskustelu. Tuolla piilossa ja suojassa joillakin on tapana kuiskutella arvostelujaan ja kritisointejaan toiselle samanhenkiselle. Tänään päädyin taas keskelle sellaista ei-rakentavaa kritiikkiä, jota en olisi välittänyt kuulla. Ne keskustelijat eivät kylläkään tulleet tietämään, etten olisi halunnut kuulla. Pitäisikö minun uskaltaa seuraavalla kerralla sanoa ajatukseni ääneen, etten halua kuunnella seläntakaista papatusta? Vai riittäisikö vihjeeksi, jos pyytäisin työskentelyrauhaa?
No nyt en sitten meinaa saada mielestäni tuota kurjaa oloa, jonka sinne siirsi katkeroitunut mies, jolla kyllä on terve ruumis, mutta jonka sielun terveyden tila alkaa pikkuhiljaa huolettaa.
Miten irrottaudun tästä tympeydestä? Musiikin avulla? Kotitöillä? Metsäretkellä? Puutarhatöillä? Televisiolla? Alkaa olla turhan myöhä ja hämärä ulos lähtemiselle, kotitöitä sen sijaan piisaisi vaikka yömyöhään. Mitä tulee musiikkiin, niin ei ainakaan islamilaista häämusiikkia.