"Tero ja minä"

Lapinlahden Linnuilla oli menneinä vuosina hitti, jossa kerrottiin ystävyksistä: "Tero ja minä olemme ystäviä, vaikka aivan erilaisia, tykkäämme eri asioista..." Kaikista eroavaisuuksista huolimatta heitä yhdisti sama fyysinen vaiva, ei tässä siitä sen kummempaa. Olen vain muistanut tuon laulun sanoja miettiessäni itseäni ja kollegaani, jonka kanssa kuljemme työmatkat yhdessä.
Ensinnäkin mainittakoon, että molemmat olemme hyvin tyytyväisiä tähän kimpppakyytimahdollisuuteen, siinä on yksi meitä yhdistävä asia. Ja mikä vielä tärkeämpää, elämänkatsomuksemme on hyvin samankaltainen, kristittyjä ollaan kumpikin, armahdettuja syntisiä. Mutta muuten olemme kovin erilaisia.
Jos Lintujen laulussa Tero oli k..pää ja minä se joviaali, niin minun ja kollegani suhteen asia kääntyy miltei päälaelleen. Kollegani on täydellinen emäntä, pedantti perfektionisti, hygieenikko, jota iljettää hiukset kammassa ja hiki iholla, leipuri ja ruuanlaittaja, joka ei laadussa säästele (kermaa, voita ja paistia). Eikä säästele laadussa missään muussakaan hänelle tärkeässä asiassa, vaatteissa, sisustuksessa, kodintarvikkeissa. Hän pitää huolta ulkonäöstään ja kunnostaan. Käy joka aamu suihkussa, kevyt meikkaus töihin, iltaisin kävelymatolla useita kilsoja. Hän kävi laserleikkauksessa ja valkaisutti hampaat. Hän silittää huuhteluaineelta tuoksuvia vaatteita, pesee ikkunoita, pyyhkii olemattomia pölyjä ja tahroja. Ja on opettanut lapsensakin siivoamaan.
Minä taas... minulle on tärkeämpää säästää vettä ja luontoa kuin luututa lattioita saati suihkutella päivittäin (haissinkalakari, saattaa nyt joku aivan oikeutetusti ajatella... onneksi minä EN pidä kunnostani huolta hikoilemalla...) Vuosia sitten ostamani muutamat meikkituotteet ovat edelleen puolimoos, kun en viitsi enkä ehdi meikata, ja kun se tuntuu niin epämukavaltakin. Kampaajalla en ole käynyt sen jälkeen, kun serkkuflikka vaihtoi alaa parturikampaajasta valokuvaajaksi. Vaatteeni löytyvät kirppareilta tai tädin, siskojen tai ystävien varastoista, samoin liinavaatteet. Lähes kaikki huonekalutkin ovat meille kulkeutuneet tuollaviisiin ekologisesti ja eriparisesti. Pyykinpesu pähkinöillä ja ilman huuhteluaineita, silitys vain pakosta. Työn ja harrastusten (=blogikirjoittelu?) jälkeen ei energiani eikä organisaatiokykyni ole riittänyt säännölliseen siivoamiseen. Onneksi mies sentään huolehtii meille ruokaa pöytään. Joskus minäkin, mutta ilman kermaa ja voita. Voi voi... tätä luetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka, jos kehtaisi.
Mutta kaikkein suurin ero välillämme on ehkä se, että kollegani pystyy täysin estottomasti kehumaan itseään ja omiaan. Ei siinä mitään ylisanoja tule, ei suinkaan, hän puhuu aivan totta. Mutta silti se tuntuu minun korvissani oudolta. Minuun on niin syvään juurtunut se sanattomana kotoa opittu vanha viisaus, etten siitä pääse, enkä haluakaan päästä: "kehukoon sinua toinen, ei oma suusi".
Vai kehuskelenko minä sittenkin, juuri nyt, omalla ekologisuudellani? No, siinä asiassa uskallan sanoa Paavalia lainaten: jospa kaikki olisivat kuten minä...