Keskiviikon kuoroharjoituksissa tuli puhetta, että meillä on tänä vuonna juhlavuosi, kuoro rekisteröityi 30 vuotta sitten. Siinä yhteydessä mietittiin, miten juhlistaisimme vuotta, ja oli myös puhetta kunniamerkeistä ja niiden tilaamisesta kirkkomusiikkiliitolta. Nehän toki maksaa, ja me supatimme vierustoverin kanssa, että eiköskää viittittääsi joutavia... Mutta kun kanttorikin totesi, että olisihan meillä varaa niihin, niin aikoivat tosissaan ruveta laskemaan, kuinka monta kuorovuotta itse kelläin on. Silloin otin puheenvuoron ja pyysin, että minut jätettäisiin laskuista pois ja että jos vain on mahdollista kieltäytyä sellaisista merkeistä, niin olisin mieluummin ilman. Outoa kyllä, paristakin suusta kuului vastalauseen tapaisia kommentteja. Eikö huomionosoituksista saa/ voi kieltäytyä?
Kunniamerkit ovat kyllä mielestäni enemmänkin kuin paikallaan silloin, kun ne koristavat vaikkapa harmaa- tai kaljupäisten vanhusten rintoopieltä. Ja arvostan sitäkin kunniamerkkiä, jonka sotaleskeksi jäänyt mammani sai ylipäällikkö Mannerheimilta, vaikkakin miljoona kertaa mieluummin mamma olisi pitänyt puolisonsa ja äitini rakkaan isänsä. Vaikka mitali oli laiha lohtu, niin lohtu kuitenkin.
Mutta sitten on kaikenlaisia huomionosoituksia niin työ- kuin harrastusansioista. Jotka nekin mielelläni suon niille, joita ne ilahduttavat. Onhan sillä työllistäväkin merkitys, monta työpaikkaa varmasti on mitali- ja ansiomerkkialalla. Mutta saisinko minä itse silti jättäytyä ilman merkkejä ja standaareja?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Kannatan prenikoiden jakamista vain yhdessä tapauksessa: hengenpelastuksessa (ja silloinkin vain sille, joka pelastui).:D
VastaaPoistaJOS prenikat jaettaisiin satalappusina (rahana), niin uskon (itseni ja 2-naamaisuuteni tuntien), että vastaanhangoitteluni olisi laimeampaa. ;)
Pyhäkoulunopettajana sain, ankarasta vastustuksestani huolimatta, aikanaan merkin. Noh, eipä sille mitään mahtanut. Pyhäkoulusihteeri oli hädissään ja sanoi, että tapa on sellainen, eikä hän voi tehdä poikkeusta...(vaikka annoin poikkeusluvan).
Sanoin, että tulen merkin kirkkokansan edessä ainoastaan siinä tapauksessa noutamaan, jos saan todistaa Jeesuksesta ja uskoontulostani.
Sehän tietenkin luvattiin ilomielin.
Huom! En missään tapauksessa ylenkatso toisten saamia ja asaitsemia merkkejä. Ne eivät ole minulta pois.
Jotenkin merkit ja prenikat puhuvat kuitenkin omaa, aika lohdutontakin, kieltään:
Meidänkin vanhempiemme merkkejä ja mitaleita tummuu komuutien ja vintinkomeroiden pimeissä uumeneissa. :(
Tärkein merkki on Jeesuksen painama Pyhän Hengen merkki otsaamme. Sen ihanan merkin saavat kaikki Jeesuksen omat. Ansiottomat.
Huh, tuntui jotenkin lohduliselta lukea, etten olekaan aivan yksin tämän omituisen suhtautumiseni kanssa...
VastaaPoista