Blogia pukkaa

Ettei vain kirjoitushommat pääse loppumaan, aloitin taas yhden blogin. Mutta se on salasanan takana. Mieheni kirjoittelee kahta blogia, jotka molemmat tarvitsevat salasanan. Häneltä kysyin neuvon, miten se onnistuu. Ja koska mieheni blogit ovat vuodatuksessa, niin sinne sitten minäkin avasin sen salablogini. Toki sellainen olisi varmaan ollut mahdollista bloggerissakin, mutta tasapuolisuuden vuoksikin vuodatus: nyt mulla on molemmissa kaksi.

Miksi sitten halusin ja koin tarvitsevani blogin, jota ei muut pääse lukemaan? Se on rukouskammioni, se paikka, missä saan vuodattaa sydämeni, purkaa ja huutaa tuskani. Pikkuserkkuni on rakentanut ja sisustanut kauniin rukouksen puutarhan kenen tahansa rukoilijan kammioksi vaikkapa polvirukouksia varten. Mutta oma kammioni on askeettinen ja yksinäinen paikka. Muistan Daavidia, joka purki sydäntään ja puki ahdistuksensa, pelkonsa ja myös kiitoksensa psalmeiksi. Noita minun huutojani ei tarvitse kenenkään muun nähdä (ja tuskin niistä mitään apua kellekään muille on, toisin kuin Daavidin psalmeista). Ne ovat Taivaan isän tallessa.