Otan OPI:ksi

Oulussa järjestettiin jälleen Pohjois-Suomen Opettajainpäivät. Ja jälleen meidänkin kuntamme opettajat velvoitettiin osallistumaan lauantain ohjelmaan. Se vastasi yhtä Veso-koulutuspäivää. Etukäteen olin ohjelmaa netissä kahlaillut jo useampaan kertaan ja joka kerta yhtä tuskaisena, mitä osaisi valita päällekkäisohjelmista. Vielä aamulla ennen lähtöä kävin koneella ja tein ajankäyttösuunnitelman, jota sitten noudatinkin: ensin kaksi tietoiskua peräkkäin samassa luokkatilassa (matikkaa ja erityisopetusta), sitten Tanja Äärelän luento, jolla hän esitteli väitöskirjaansa koskien nuorten vankien puheenvuoroja peruskouluajoistaan. Puolen tunnin ruokatauon jälkeen ennätin Tevellan tietoiskuun luonnontieteen pikkudemoista ja sieltä menin suoraan Madetojan saliin odottamaan Anna-Mari Laulumaan esitystä.  
Usein on käynyt niin, että viime tipassa saliin tulijoille ei ole enää ollut tilaa, joten jäin vartiksi odottelemaan ja joutessani kävin Facebookissa. En tiennyt, mitä odottaa, mitä olisi tulossa. Tiesin vain sen, mitä olin OPI-ohjelmasta lukenut: että Laulumaa on psykodraamaohjaaja ja vuorovaikutuskouluttaja. Kun hän sitten esitteli apulaisensa Mikko Vaismaan, niin aloin ehkä aavistella, että tämä voi olla aivan hauska juttu. Se oli hulvaton! On hauskaa ja ehkä avartavaakin nauraa itselleen, muille opettajille ja opettajan arjelle, jota Anna-Mari ja Mikko dramatisoivat asiantuntevasti karrikoiden. Vaikkapa kuvaten opettajanhuonetta eräänä aamuna, kun yksi ope on sairastunut, monistuskone jumittaa, luistinkopin avain ei roikukaan naulassaan, oppilas tulee itkien silmään osunutta lumipalloa, yllättäen mustaherukkaviljelijä on tulossa pitämään aiheesta tuntia vitosille ja pastori näyttämään Israelin dioja. Mikon roolit vaihtuivat lennosta, Anna-Mari oli rehtori, jonka olisi pitänyt handlata kaikki. Lopulta monistuskoneen jumitus kuitenkin selvisi, koneesta löytyi se hukassa ollut luistinkopin avain... Niin ja siis mitään muuta rekvisiittaa heillä ei ollut kuin kaksi tuolia.
Nauruterapia oli oiva lopetus OPI-päivälle, mutta kyllä nautin myös kollegoiden tapaamisista, toisia ennätin vain moikata, mutta muutaman kanssa oli aikaa jutellakin ennen tilaisuuksien alkua.
Minulla ei ollut juuri aikaa tutustua näytteilleasettajien tarjontaan saati haalia kyniä, karkkia tai muutakaan ilmaismatskua. Mutta parempi niin, mitä sitä suotta keräämään maallista kateutta.
Olin todella tyytyväinen päiväni antiin, vaikka etukäteen olin harmitellut edessä olevaa tungosta, tilan ahtautta, kiirettä ja tylsiä luentoja. Jospa muistaisin tämän, kun OPI-päivät seuraavan kerran järjestetään ja kun työnantaja velvoittaa niille osallistumaan.