Huokasuttaa

Äsken torkahdin taas istualleni ruokapöydän ääreen Kalevan sudokua tehdessäni. Työpäivä otti voimille. Päivä meni sinänsä aivan hyvin, mutta juuri ennen yhdeltä alkavaa MoKu- eli monikulttuurisuuushankkeen ohjausryhmän palaveria kasaantui pikkuinen suma, yhtä haavaa piti putsata (eikä vanua löytynyt mistään) ja laastaroida, ja linja-autosta myöhästyneet oppilaat niinikään aiheuttivat lisähuolta. Noloa sinänsä, että oppilaat myöhästyivät sen takia, että uskontotuntimme venähti. Onneksi on iltis, jonne he pääsivät odottamaan, siksi kunnes eräs äideistä oli tulossa kahdeksi vanhempain varttiin. Päästiin aloittamaan palaveri myöhässä myös yhden jäsenen unohduksen takia, ja minua hermostutti, ehditäänkö lopettaa ajoissa, kun olin luvannut kimppakyytikaverille, että lähdetään heti kolmelta, että hän ehtii raatihuoneelle.
Mutta varsinainen huokailuni syy tuli vasta palaverissa. Hankkeen koordinaattori tiesi kertoa ikäviä kuulumisia kahdestakin oppilaastamme. Yhdessä siinä sitten ihmeteltiin, miten monetkaan meidän suomalaisoppilaistamme eivät osaa tai ymmärrä olla tyytyväisiä mihinkään, saati kiitollisia, kun samaan aikaan heidän maahanmuuttajaikätoverinsa joutuvat painiskelemaan sellaisten ongelmien ja murheiden kanssa, joita ei aikuinenkaan tahdo kestää.
Jatkan huokailua Taivaan Isän puoleen.