Vaikka oli taas aivan ihana ajella kotiseudulle ja tapaamaan rakkaita ja läheisiä sukulaisia, niin yhä enemmän noihin reissuihin liittyy myös surumielistä haikeutta. Toisaalta se varmasti johtuu ainaisesta kiireestä ja siitä, että päiväsydän on niin lyhyt jaettavaksi moneen kohteeseen. Mutta joka kerta enemmän haikeuden tunnetta lisää vääjäämätön vanheneminen (isä vaikutti taas vähän hauraammalta kuin viimeksi), tällä kertaa jopa kuoleman läsnäolo. Veljen perhe valmistautui hautajaisiin.
Haikeus tuli sitten uneenkin, joka oli kyllä hyvin sekava, mutta selkeästi surullinen. Jotain surullista oli tapahtunut, joku oli varmaankin kuollut, mutta kuka, mikä tai ketkä, se ei selvinnyt. Kuitenkin jopa hevoset olivat järkyttyneitä. Isä joutui niitä koko yön riimuista kävelyttämään edestakaisin pellolla, että ne olisivat rauhoittuneet. (No tuo pätkä tuli tietenkin siitä, kun veljen kanssa muisteltiin hevosten karkureissua uudenvuoden yönä. Paukkeesta säikähtäneinä lähtivät Könnönkylälle asti.) Mutta oliko unessani Ojalan Asko kuollut, kun Esko ja Tuula tulivat itkien ja Esko valitti, kun ei kukaan muu sukulainen joutanut tulemaan (hautajaisiin), kun niiden piti mennä askarehille.
Täytyy varmaan ruveta jotain puuhastelemaan, ja jättää mielestä unet.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti