Takus

Minen ny pääse täs kirioottamises mihinkääppäin. Kluttuaa niin tuo funteeraaminen. Yhyrestä sun toisesta asiasta on pitäny jotaki pistää muistihin, mutta kun ei saa kerää pärkyämähän. Olokohon. Kai maar taas jolloonki jotaki joinki.

Könnön koulu

Skannasin joukon albumini lapsuuskuvia. Tämä talvitunnelma on 60-luvun loppupuolelta, tarkempaa vuosilukua en osaa antaa, mutta en kuitenkaan missään nimessä ole viittä vuotta vanhempi tuossa. Sen tietää hiuksista, jotka ovat vielä vaaleat kiharat.

Kuvassa on monia suloisia yksityiskohtia; vino kelkka, paksut tumput, yhdennäköisyys äidin lapsuuskuvien kanssa. Mutta erityisesti mieltä lämmittää myös takana näkyvä koulurakennus. Könnön kansakoulu, myöhemmin ala-aste oli aivan naapurissamme, maantien toisella puolella. Siitä oli omat etunsa, jos lievät haittansakin. Mutta vaikka koulu oli niin lähellä, niin ei minulla silti ole siitä montakaan kuvaa. Aikanaan kai kuviteltiin, että koulu pysyy tuossa koulukäytössä iän kaiken. Mutta jo pari vuosikymmentä sitten kouluverkostoa karsittiin ja Könnön koulu meni myyntiin. Nyt sinne ei enää taida olla asiaa kameran kanssa.

Tuohon kouluun liittyy paljon mukavia, vielä enemmän hauskoja, joskin myös niitä synkkiä ja ikäviä muistoja, mutta onneksi huomattavasti vähemmän kuin positiivisia. Könnönkouluaikani ikävien muistojen määrän laskemiseen riittää yhden käden sormet.

Niitä mukavia koulumuistoja voisin vähitellen tänne kirjata muistiin. Tähän aluksi muistikuva koulun aloituksesta. Loppukesästä nuorin isoveljeni valmensi minua koulua varten. Hän neuvoi, mitä minun pitäisi tehdä ja miten puolustautua, jos joku alkaa kiusata. Hänen valmennusohjelmansa perustui omaan kokemukseen. Veli oli joutunut käymään omat kiirastulensa keskikouluun siirryttyään, vuotta nuorempana ja päätä lyhempänä muita.

Kerrottakoon, että sen verran veljen valmennus varmaan auttoi, että saatoin aloittaa koulun rohkein mielin, itsevarmuutta uhkuen. Muistan, miten eräälle luokkatoverilleni koulun aloitus oli tosi paha paikka, itkien hän sinne jäi, kun äiti lähti. Kumpi lienee ollut tärkeämpi syy, rohkea mieleni vai iso kokoni, mutta minua ei kiusattu Könnön koulussa.

Keijun voima

Viimeöisestä uniseikkailusta vähän paremmin jäi mieleen eräs keijukainen. Aluksi se oli yksin ja vaisu, mutta kun se sai seuraa, kokonaisen parven pieniä keijuja, niin siitäkös riemu repesi. Näytti siis siltä, että keijut syttyvät iloon toistensa seurassa - ja kun keiju oli iloinen, se pystyi luomaan todellisuutta. Nämäkin kirmasivat pitkin meren pintaa ja joka askeleella niiden alle muodostui vihreää ruohoa, jonka päällä ne saattoivat tanssahdella.

Unikuvia

Samalla kun kiittelin veljenpoikaa vaivoottelusta ja taulun palauttamisesta, kyselin hautajaiskuvia. Vastasi, että faija oli ottanut kuvia, että häneltä kannattaisi niitä kysellä mutta että ketä kiinnostaa jotkut hautajaiskuvat. Nuori mies ei välttämättä sitä tosiaan ymmärrä. Minua ne kiinnostavat siinä kuin kaste-, rippi- tai hääkuvatkin.
Lupasin kysyä kuvia veljeltäni. En vielä ehtinyt kysyä, kun jo unissani sain häneltä laatikollisen kuvia. Olivat konvehtirasiassa aivan kuin ne minun vuosikertajoulukorttini. Rasiasta löytyi paljon muitakin kuin hautajaiskuvia, myös otoksia meidän lapsista pienenä ja vanhasta kodistamme kerrostaloasunnossa. Esittelin niitä tyttärelle, joka ei ehtinyt sitä kotia koskaan nähdä. Odotin häntä, kun muutimme tähän.
Mutta hautajaiskuvista pysäyttävimmät olivat otos, josta näki, mikä kuva vainajasta oli muistopöydällä, ja toinen, joka oli otettu avoimesta arkusta. Sitä kuvaa en uskaltanut tarkasti katsoa. Arvelin ruumiin olevan liiaksi runneltu, että kestäisin nähdä.
Aamulla herättyä oli haikea olo. Mietin uudelleen Janin kysymystä tai sen muunnelmaa: miksi haluaisin nähdä hautajaiskuvia. Luulen tietäväni vastauksen. Ne voivat osaltaan auttaa/ pakottaa ymmärtämään ja uskomaan, että Tino on todella ja lopullisesti poissa tästä ajasta.

Monenkirjavia neliöitä

Olohuoneessa on kaksi nojatuolia. Toisen vieressä on jalkalamppu. Olen ominut sen tuolin itselleni tv-tuoliksi. Sen alle mahtuu juuri ja juuri matala kori, jossa mulla on villalankamyttyjä, sakset ja virkkuukoukku. Isoäidinneliöitä syntyy telkkaria töllätessä. Jostain luin vasta, että on menossa sellainen isoäidinneliöbuumi tai -haastekeräys, jonka tarkoituksena on saada syntymään maailman suurin peitto virkatuista neliöistä. Sitten valmis peitto jaetaan oikeankokoisiin ja saadut peitteet lahjoitetaan... en nyt muista kohdetta, oliko se SPR:n, MLL:n vai minkä haaste...? Aivan hauska idea. Mutta mä luulen silti, etten osallistu tuohon haasteeseen. Mulla on oma projekti.

Tässä kuvassa on muistaakseni joulun mittaan syntyneet neliöt, 53 kpl.

Klikkaamalla tästä pääsee näkemään ensimmäiset isoäidinneliöni, ynnä ne, jotka sain Millanilta. Kun nyt yhdistin uusimmat aiemmin tekemiini, kun niiden määrää laskeskelin ja kun sen jälkeen olen vielä parikymmentä tehnyt, niin yhteismäärä on jo yli 210 neliötä + Millanin reilut 30 neliötä. En ole tullut vielä laskeneeksi, paljonko niitä pitäisi olla valmiina, että koossa olisi kunnollisen kokoinen päiväpeitto. Lasketaanpa nyt. Jos peitto pitäisi olla esim. noin 180X90, ja kun yksi neliö on noin 8 cm kanttiinsa, niin laskujeni mukaan neliöitä pitäisi olla 23X12= 276. Nelisenkymmentä siis vielä. Puolivalmiita neliöitä minulla saattaa jo tuon verran ollakin. Kuka tietää, jos vielä haasteeseenkin innostuu.

Luovuuteen haastava haaste

Osallistun luovuuteen kannustavaan (käsityö-)haasteeseen. Lupaan tehdä jotain omin käsin viidelle ensimmäiselle kommentoijalle. Sitten teidän (kommentoijien) täytyy luvata kopioida tämä omaan päivitykseenne ja luvata samoin. Siis tavara/lahja / jotain muuta hauskaa ja mielenkiintoista tehdään itse ja toimitetaan vuoden 2011 aikana. Lähdetkö mukaan?



PS. Lisäisin tähän vielä, että sama haaste on myös facebookissa. Jos siis sinulla (siskorakas) ei ole (vielä) blogia, niin voit ottaa haasteen silti vastaan ja kopioida sen fb-päivitykseesi.

Postiyllätys

Tuossa ennen joulua veljenpoika laittoi viestiä facebookin kautta ja kysyi meidän postiosoitetta. Ja kun kysyin "kui?" Hän vastasi vain, että "sittenpähän näet". Vastasin vielä, että jänskättää, arvaanko oikein. Jani meinasi, että "et kyllä ikinä arvaa - se ei muuten ole sitten joulukortti, emme vieläkään lähetä yhtäkään korttia". Noooh, voinen tunnustaa, että hääkutsukin mulla ehti käydä mielessä.

Tänään sitten töistä tultua löysin päivän postin joukosta postipaketin saapumisilmoituksen. Vääntäytyessäni pyörällä lumisia pyöräteitä pitkin keskustaan koetin samalla arvuutella, mitä paketissa olisi. Yksi vaihtoehto olisi tietysti purkillinen sinappia, jota rakas "sinappikoneemme" ammatitaitoisesti tuotti joulun edellä toista sataa purkkia maar. Mutta kyllä minulla kävi mielessä sellainenkin vaihtoehto, että tämä voisi liittyä kuolinpesän tyhjäämiseen. Mieleeni palautui yksi esine, jonka olin aikanaan antanut lahjaksi marraskuussa kuolleelle veljenpoikani enolle.

Postissa kuittausta vastaan minulle annettiin isokokoinen litteä pakkaus. Ajattelin, että saatoin hyvinkin arvata oikein. Mutta toisaalta, miten Tampereella asuva veljenpoika lähettäisi jotain Vaasassa tyhjätystä kuolinpesästä? Hullua pidettiin jännityksessä kotiin saakka. Postin jälkeen poikkesin vielä Tiimarissa, jossa ystävällinen myyjä löysi minulle pussillisen meriaiheisia koristeita, kun olin vailla majakkaa, jonka voisi liimata korttiin (tähän korttiin palaan tammikuun lopulla, nyt se on vielä yllätys/ salaisuus). Sitten ähkin hikisenä takaisin kotiin, välillä pyörää piti taluttaa, välillä piti potkia lunta pois rapakaaren alta.

No niin. Arvaukseni osui kuin osuikin oikeaan. Kääröstä paljastui tämä öljyvärimaalaus, jonka olen nuorena maalannut. Tarkasti katsoen signeerauksen vieressä voi nähdä vuosiluvun -85. Kotopuolessa kyröntien varressa on tämä paikka, jossa tieltä poikkeaa polku metsään. Se on aina ollut eräs mieluisimmista ja mielestäni kauneimmista ja kiehtovimmista lapsuusmaisemista. Yritin siis tallettaa sen kankaalle ja annoin lahjaksi. Nyt se palautui takaisin. Varsin voimakkaasti tupakalta haisevana. Eikä mitenkään taiteellisena vieläkään. Kiikutin sen vintille.