Sana tälle päivälle

Tuossa blogini sivussa päivittäin vaihtuva Raamatun lause tuntui osuvan taas niin kohdalleen, lohduttamaan ja tuomaan valoa synkkiin ajatuksiin ja kuoleman varjon maahan.


Jeesus sanoi hänelle: "Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut."
Joh. 11:25 (KR33/38)

Olimme tänä aamuna hautajaisissa laulamassa. Narvan marssin soidessa veteraanin muistolle nieleskelin kyyneleitä haikaillen tulevaksi aikaa, jolloin kuolemaa ei ole enää oleva eikä itkua ole enää oleva.

Kruppukraatarina

Olin ittelleni kiukus, kun en havaannu ottaa kuvia niistä nukenvaattehista, jokka sain valamihiksi ja jokka jo vein Hellille, jotta se toimittaa ne etehen päin, varastohon orottamahan lähetysmyyjääsiä. Mä sain siskooltani käsityökerhon leheren, johona oli kaavoja barbien ja kenin vaattehille, ja jonku skipperin, son vissihin sen parpin pikkusiskoo. Mä tein niillä kaavoolla parpiille kaks pitkää tanttua eli juhulamekkoja ja uimapuvun, ja entisillä kaavoollani hamehen ja puseron.
Mutta ny kerkisin ottaa kuvan Kenin tummasta puvusta, ennen kun sitä toimitan yhtää mihinkää. Vaikka oikiastansa moon jo tämän myyny, tiskin alta. Kunhan saan pukuhun viä vaalian kauluspairan valamihiksi, niin naapurin Liisa ostaa flikkansa flikan Kenille. Jos suinki kerkiääs ja viittiis, niin voi yrittää räämästää viä toisenki puvun, jotta olis myyjääsihinki tarilla.

 Ja värkki on tietysti kierrätyksestä. Täriltäni sain jo aikaa sellaasia näytetilikkuja, mistähän lie niitoli sille tullu, parikolomekytä senttiä leviöötä ja reilun pituusia, niin yhyrestä tilikusta tuli huluppiasti yks puku. No, piti mun käyrä ostamas tuota tummansinistä vinonauhaa, kun ittellä oli vain vääränfärisiä.  Piänet knapit pitääs viä ommella takkihin koristeheksi, ja tarranauhaa takkihin ja housun liitinkihin.

Hollywoodin hengenvaarallinen hoitomalli

Viimeisimmässä Diabetes-lehden numerossa eräs nuori diabeetikkotyttö kertoo junassa sattuneesta tapauksesta: joku matkustaja oli alkanut vaikuttaa hämmentyneeltä, pelästyneeltä ja sekavalta. Ranneke oli paljastanut, että kyseessä on diabeetikko. Kertojatyttö oli onneksi ehättänyt hätiin estämään, kun joku kanssamatkustaja oli penkonut insuliinishokkiin menossa olevan laukkua, löytänyt sieltä insuliinikynän ja aikonut pistää lisää insuliinia henkilölle, joka olisi päinvastoin tarvinnut jotain syötävää. Kertoja-diabeetikko jakoi eväänsä ja pelasti tilanteen.

Ei saisi ottaa oppia amerikkalaisista (tai ei välttämättä muunkaan maalaisista) elokuvista tai sarjoista. Ainakin Con Airissa eräs lentokonekaappaajien panttivanki on mukamas kuolemaisillaan insuliinin puutteeseen. Mieheni on bongannut vastaavaa virheellistä tietoa diabeteksesta muistakin elokuvista.

Kevyt matalakulturelli

Olemme kuuluneet mieheni kanssa paikalliseen elokuvakerhoon nyt vissiin reilun vuoden ajan - asuttuamme paikkakunnalla 23 vuotta... Kerholla on yksi elokuvanäytös kerran kuussa, mutta emme suinkaan ole käyneet joka kuukausi. Vaatii nimittäin vähän vaivannäköä  ottaa selvää, milloin näytökset ovat ja mikä elokuva vuorossa. Kirjaston ilmoitustaululla ja nykyisen elokuvateatterin (opiskelijakampuksen auditorion...) aulassa näytännöt on lueteltuna, mutta onneksi ne löytää netistäkin, kun muistaa haeskella.
Marraskuun elokuva oli The Artist, ja siitä elokuvakerhon vetäjä Jussi oli kirjoittanut lehteen oikein puffin, jossa hän totesi mm. että itse kunkin pitäisi nähdä kyseinen leffa miltei rangaistuksen uhalla. Olin siihen jo varannutkin lipun, koska OAJ:n kulttuurijaosto oli tarjonnut lippua vielä elokuvakerhon jäsenetua edullisemmin. Mieheni kanssa päästiin siis molemmin yhden hinnalla, 7€.
Eivät olleet paikkakuntalaiset lehtijutusta eivätkä edes rangaistusuhasta huolimatta löytäneet tietään kampukselle elokuviin, meitä oli paikalla kourallinen vakiokerholaisia. OAJ:n tarjouksenkin oli lisäkseni ottanut vastaan vain yksi henkilö. Ensi kuun elokuvasta en vielä tiedä, tohdinko mennä katsomaan: "Poikani Kevin".
Kirkkokuoromme antoi jo viime keväänä tehtäväkseni varata kuorolaisille liput tulevaan S.Isokosken joulukonserttiin. Muutamien keväisten ja syksyisten sähköpostiviestittelyjen jälkeen lipunmyyntiasiat alkoivat kirkastua: ne täytyy hakiessaan maksaa suoraan, ei voida myydä laskulle eikä voi tehdä varauksia puhelimitse. Niinpä delegoin lippujen noutamisen puheenjohtajallemme, jolla on kuoron tilinkäyttöoikeus. Samalla ilmoitin, ettei minulle tarvitse ostaa konserttilippua. Mies ei innostunut oopperatähden konsertista, niin ei minua huvita kyllä yksinkään mennä. Ollakseni aivan rehellinen, en kyllä itsekään niin piittaa oopperalaulajista, etenkään naispuolisista. Mistä johtuneekaan, että siinä asiassa suosin miessukupuolta.
No, emme kyllä ole mieheni kanssa menossa myöskään ensi maanantaina Samuli E:n kirkkokonserttiin, vaikkei se mitään korkeakulttuuria olekaan. Mies vain totesi, että hän on jo nähnyt Samuli E:n, Häjyissä... Niin ja sitä paitsi meillähän on maanantaina heprean tunti.

Monkin vikaa

Kun tulin tänään bloggerille, niin minua odotti iloinen yllätys: yksi lukija oli ilmestynyt lisää. Kiitos ja tervetuloa Lezzie!
Muuten, mistä se mahtaa johtua, että lukijoiden määrää ilmoittava kuvake blogin nettinäkymässä näyttää eri määrää (tällä hetkellä 8) kuin bloggerin hallintapaneelissa, joka näyttää nyt 9 seuraajaa?
Lukijoiden määrä oli piitkäksi aikaa jämähtänyt seiskaan, mutta silti toivoin ja nyt uskallan edelleenkin toivoskella, että tulisi 10 täyteen. Olisi näkymässä tasaiset yhtä pitkät kuvarivit (even, sanoisi Monk).

Norsuntossu

Mullon sellaanen isoo musta paksu pyhjetliina, joka rupiaa haisemahan heti ensimmääsen käytön jäläkehen, joskus jo ennen sitä, jos on ollu huono pyykinkuivatusilima.
Motin sen ja koitin teherä ittelleni siittä jalakarätin.Verin sen päälle nailoniista leikatun vyätäröosan jotta hantuuki pysyys vasemmas jalaasnani. 
Ennen rättisulukeesia molin liottanu koipiani halooses veres, hieronu jalakapohojia ja kuivaallu ne siihen hantuukihin. Sitte löysin lääkeloorasta sellaasta tököttiä, jota voi levittää känsiihin. Oli jo aika kuivanusta, mutta sain jotaki rutistettua tuupista ja levitin molempiihin päkiööhini. Mutta vasen koipi mun piti viä tuollalailla norsun jalaaksi fyllätä, kun son niin kipiä, jottei taharo palijahalla jalaalla eikä sukallavoon saattaa astua. Jos huomenna muistaas käyrä apteekis kysymäs lisää verruksiinia ja jos koittaas tälläästä omahoitua ensialakuhun. Hyvä kumminki, jotta työpaikalla tupakengiis saattaa kulukia.

"Punarinta"

Viikko sitten lauantain ja sunnuntain välisenä yönä mieheni nousi sängystä ja meni jääkaapille hakemaan ensiapua alhaiseen verensokeriin. Ehdittyään kaataa viilin päälle talkkunajauhoja ja sokeria hän oli tuntenut, että kohta lähtee taju ja oli laskenut viilin pöydälle ja hörpännyt siitä sokeria ja jauhoja suuhunsa. Saman tien hän olikin kaatua rojahtanut lattialle, sen verran kuitenkin tajuissaan, että oli lattialle pudonneesta sokeriastiasta saanut lipattua lisää sokeria suuhunsa ja kohta kykenikin sieltä ylös kompuroimaan.
Minä en ollut kuullut mitään, mutta yläkerrassa kuopus oli ollut vielä hereillä ja oli kuullut rysäyksen, mutta ei ollut tullut katsomaan, mistä se johtui. Aamulla huomattiin, että ruokapöydän vieressä oli tuoli nurin, siihen mies oli ilmeisesti kaatunut. Rinta ja kaula olivat arkoina ja niissä näkyikin punaisia jälkiä.

Näin tipalla ei ole insuliinishokki koskaan ollut. Kieltämättä minua alkoi huolestuttaa. Nukun niin sikeästi, ettei minusta ole apua, jos yöllä tulee hätä. Pitäisikö sängyn vieressä olla aina jotain ensiapua? Ne tahtovat kyllä kadota mielitekoihin. Yhtenä aamuna töihin lähdettyäni aloin ajatella, olisiko minun pitänyt tarkistaa, että sänkyyn jäänyt mies on vielä hengissä. Kun asia vielä kotiin ajellessani tuli uudelleen mieleeni, ehdin jo ajatella kaikenlaisia kauheuksia ennen kuin muistin, miten mies minua oli lohduttanut: Taivaan Isä pitää huolta.
Joskus tulee kolhuja, mutta henki säilyy juuri niin kauan kuin on tarkoitettukin. Lapsieni isästä kiitollisena.