Joulukilot

Kun Sinikka-käly kuuli, ettemme juurikaan ostaneet konvehteja jouluksi, niin hän arveli meidän viettäneen terveellistä joulua. Mutta kyllä niitä joulukiloja jostain silti tuli. Vai turvotustako se lanttulaatikko, vihreät herneet ja kotikalja vain aiheuttivat? Oli miten oli, minunkin vyötärönseutuni pyöristyi nähtävällä tavalla. Vai mitä sanotte siitä, kun Alzheimerin tautia sairastava äitini mittaili minua katseellaan ja kuvitteli minun olevan pieniin päin...

Joulusta jouluun

Pappilan mummo kirjoitti joulujen välipäivistä tarkoittaen joulun ja loppiaisen, aiemmin myös vanhana jouluna tunnetun päivän välistä aikaa. En sitä lukiessani muistanut/ tiedostanut tuota vanhaa nimitystä, mutta nytteminhän on uutisissakin mainittu ainakin koptikristittyjen viettävän joulua edelleen loppiaisena, tällä kertaa sitä vietettiin tosin pakon sanelemana poliisivartioiden suojissa.
Minulle syntyi tuosta joulujen välipäivistä sellainen mielikuva, että kaikki nämä joulut viimeksi vietetyn ja ensi joulun välillä voivat olla niitä välipäiviä. Ajatus miellytti minua kovasti. Niinhän se on tahtonut minulla olla jo pitkään alitajuisesti, mutta Pappilan mummo tietämättään auttoi minua tiedostamaan ajattelu- ja elintapani. Alanhan heti joululomalla tähdätä seuraavaan jouluun, ja pitkin vuotta siitä uneksin, yleensä kylläkin painajaisenomaisesti.
Nuutin päivästä alkanee härkäviikot, sitten kohta on taas laskiainen ja paastonaika. Joulujen välipäiviin mahtuu joulun kanssa vähintään yhtä tärkeä ja merkittävä, vaikkakin vaatimattomammin vietettävä pääsiäisjuhla, jota juhlitaan helluntaihin saakka. Sen jälkeen alkaa kirkkovuoden arkipuolisko, jotka voivat sitten olla mitä suuremmassa määrin joulujen välipäiviä, aina adventtiin asti.

Koholimista

Kahvinjuonti illalla ja mielenkiintoinen kirja (Kalevi Silvolan Puukuulat) yöpöydällä aiheuttivat sen, että aamulla en meinannut millään päästä tentehilleni. Kellon olin laittanut herättämään varttia vaille kahdeksan. (Olen ajatellut yrittää vähitellen palautua työrytmiin, mutta se pitäisi muistaa myös illalla - eikä vasta aamuyöstä.) Yhdeksän edellä sitten kankesin itseni ylös. Aamupäivällä pengoin lisää roinaa ja kampetta kirppikselle ja tuunasin farkkukassiani sitä varten myös. Farkkukassi tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että se on tehty housuista. Korjailin olkahihnaa (entistä vyötärönauhaa), pujottelin vyölenkkeihin eli fankkuihin pitsinauhaa, jonka olin jostain matonkuteisiin joutuneesta lakanasta aikanaan irti ratkonut. Samaa nauhaa riitti pätkä somisteeksi nurkkaan ja toiselle puolelle kassia, takataskun päälle ompelin käsin valkoisen virkatun kukkasen. Vaan unohdin ottaa kuvan. Ehkä parempi niin, on se jo aika nuhjainen, huomasin kirppiksen kirkkaiden lamppujen valossa. Ystävämme Saila on ostanut nyt eläkkeelle jäätyään kirppiksen ja siellä on useampia hyväntekeväisyyspöytiä. Mieheni raahasi Pietarin katulapsien hyväksi kaksi pahvilaatikollista kirjoja, enimmäkseen avioliitto-oppaita ja kristillistä kirjallisuutta. Tytär rohkaisi eilen, että kyllä me voimme luopua avioliittokirjoista, emme tarvitse niitä, kun olemme jo niin hyviä.
Kaupunkikierros venähti puoli kuuteen saakka, kun ruokakaupassa vielä Keijo halusi kertoa todistuksensa siitä, mitä Jeesus oli hänelle tehnyt joulun edellä. Se oli huikea tapaus! Ehkä saan sen myöhemmin täällä kertoa.
Kotiin päästyämme aloin vähitellen kokoilla sitten joulukoristeita pois kuusesta ja kaikkialta muualtakin, niinku "piisin ottalta". Kun minä olin tehnyt oman osuuteni, mies hajotti... ei kun paloitteli... ei kun purki kuusen takaisin laatikkoonsa. Nyt alkaa olla joulu riisuttuna. Vaan enkelikellon kasasin pystyyn nyt vasta, jäliistä joulun, niin sanoakseni.

Erikoinen epifania

Vaikka tälle päivälle oli tiedossa hyvissä ajoin sovittuja ja suunniteltuja asioita, jotka myös toteutuivat, niin mahtui loppiaiseeni myös useampia odottamattomia yllätyksiä. Mikä mukavinta, ne olivat kaikki hyvällä tavalla yllättäviä.
Sovittuna oli, että menemme lukemaan päivän tekstit jumikseen. Pappi vielä eilen varmisti, että olemmehan tulossa. Mutta hän yllätti meidät sakastirukouksen edellä pyytämällä pientä haastattelua kirkkokahveilla. Markus-pappi on seurakunnan tiedotusvastaava ja hän oli tekemässä juttua paikallislehden seuraavalle seurakuntasivulle siitä, miten ihmiset ovat kokeneet tämän kirkkoremontin aikaisen jumalanpalvelusten evakon seurakuntakodille. Niinpä sitten kahvikupin ääressä hän rätki meistä kuvia ja kirjoitti kierrekantiseen muistioonsa haja-ajatuksiamme. Voi olla, että torstaina kuvamme nähtyäni en enää olekaan positiivisesti yllättynyt tästä huomionosoituksesta...
Pyöräiltyämme viimassa takaisin kotiin ryhdyin laittamaan uuniperunoita ja valmistelemaan uuniin myös suppilovahveropiirakkaa ja joulutorttuja illaksi naisia varten. Viikattiin vastuuki pois joululiinan päältä, jotta sain kattaa juhlallisemmin. Kun kaikki alkoi olla valmista, puhelin soi. Ajattelin, että Seija soittaa jo uudestaan. Hän oli yrittänyt tavoitella meitä kirkkoreissumme aikana ja pyydellyt... ei vaan käskenyt käymään. Vaan nyt puhelimesta kuului miehen ääni. Hän kyllä esitteli itsensä, mutta sukunimi meni minulta ohi korvien. Mies alkoi puhua hirveän tuttavallisesti, ja kysyi sitten, mahdanko vielä tuntea hänet. Myönsin, että vaikka ääni oli hirveän tuttu, niin nyt lyö tyhjää. Hän oli serkkuni Heikki, Hepperi, jota en ole nähnyt kohta kymmeneen vuoteen. Pyyteli anteeksi, sanoi että "älä nyt Aila suutu, kun mä olen vähän ottanut". Ilmankos hänellä riitti puhuttavaa. Ja siksi varmaan en sukunimestäkään ollut saanut selvää. Mielissänihän minä olin Heikin soitosta, vaikka välillä ehdin hivenen pelätä, jos hän vaikka kovinkin pitkään jaksaa jutella, niin että vieraat ehtivät tupsahtaa ovesta. Se kyllä minua enemmän huoletti, kun hän kertoi olleensa ryyppyputkessa jo viidettä päivää. Kysyinkin, eikö se ota jo terveyden päälle, ja hän myönsi, että sydän hakkaa vimmatusti. Sydänhän hänen isälläänkin petti 1991. Heikki täyttää tänä vuonna 60 vuotta. Silti hänen oli vaikea uskoa, että minäkin olen jo 46. Heikki alkoi lopetella puhelua hyvissä ajoin ennen viittä, ja pyysin häntä kertomaan äidilleenkin terveiseni. En saanut suunvuoroa kuitenkaan tarpeeksi kysyäkseni, mikä äidin uusi osoite on. Tämänvuotista joulukorttia ei Itella välttämättä ole viitsinyt toimittaa perille.
Kahvittelimme, juttelimme ja tietenkin myös harjoittelimme Jedidot-naisten kanssa. Laulut Israel-iltaa varten löytyivät yllättävän helposti ja yksimielisesti. Mutta aikomani valokuvat jäivät ottamatta. Olisi ollut mukava laittaa Dalialle kuvaterveisiä entisiltä laulutovereiltaan. Jospa siellä Israel-illassa sitten olisi kamera käyttövalmiina...
(Toistaiseksi) viimeiset tämän päivän mukavat yllätykset löytyivät sitten täältä tietokoneelta, sähköpostista. Viesteistä erityisesti ilahdutti se, että Seppo Myllykoski oli vahvistanut minut kaverikseen Facebookissa. Seppo oli OKL-kurssimme seniori ja isähahmo. Ihana kristitty. Vierailimme mieheni kanssa hänen ja Virpin kodissa useasti seuroissa. Siellä tuli rakkaaksi virsi "Herra Jeesus kun täällä vain kanssamme on, emme kauhistu vastustajaamme", silloin laulettiin vielä vanhoilla sanoilla.
Tähän on aika päättää. Hyvää yötä, Jeesus myötä, kiitos tästä päivästä.

Lisää jouluaskarteluapaskartelua

1. vaihe: Raivatahan ruokapöytä.
2. vaihe: Suojatahan joululiinaa suojaava vastuuki liimatahroilta sanomaleherellä.
3. vaihe: Kollatahan lootaa ja koholitahan kaikki maharollinen tykötarves pöyrälle.
4. vaihe: Avaallahan rasiat, kurkitahan pussiihin ja fundeeratahan rauhas, mitä näistä syntyys.
5. vaihe: Alootetahan senkaltaanen myllytes notta.
Naamakirias kerkisin jo reheellä, notta pakettikorttien tekemises ei tuu niin paha siivo. Trossasin turhia. Kattokaa ny, minkämoonen sonka! Mulloli koko aijan jotaki hukas, milloon wunderbaumi, milloon sakset tai liima, useen joku piäni paffimpala. Ensukaa mä ny paffia paa haaskuusehen.

Tuollaasia niistä sitten tuli. Koko uurenvuoren päivä siihen meni. Tyrijäämistä piisas parille seuraavallekki päivälle.
Sanni kerkis jo ihimetellä, notta mä tairan teherä palio lahajoja. No se täs hulluunta on, jotten mä tartte itte nuosta kipiästi ensimmäästäkää. Moon jo melekeen kakskytä vuotta säästäny vanahat pakettikortit, johona lukoo jonku meirän mukulaan nimi tai miehen. Niillon jokaaselle oma kirietkuorensa, johona lukoo päällä nimi ja johona on sisällä kaikki ne vanahat kortit. Niitä moomma sitte käyttäny joulu toisensa perähän. Kehtaanko mä sanuakkaa, jotta pakettinarujakaa minen joukaa paa hukkahan. Aukaalen solomut (mä itte teen aina vetorusetin, on helepompi auvaasta ja selevittää) ja käärin läjähän. Paan jollaki klemmarilla kii, jottei pärkyä. Non ne narukääryt sitte siä samas pussis, mihinä ne pakettikorttikuorekki.

Mutta mitä ihimettä varte mä sitte vääkästin tuollaasen määrän nuota taas? Jos vaikka joku tarttis... Ja kun tuota värkkiä piisaa: murupaperia, vanahoja arventtikalenteria, leheriistä ja kortiista leikattuja kuvia ja roskapöntöstäki koholittua tavaraa. Koululla pannahan palio hyvää tavraa hukkahan, sieltä mä useen aijoon kollaan jotaki tähtehellistä. Jos mukula ei halua vierä paperinaruusta tehtyä kukkaa kotia ja nakkaa sen pois, niin mä nopiaa sen koriaan parempahan taltehen. Jotta tälläästä.

Katse eteen... PÄIN!

"Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö. Katso, minä teen uutta: nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? Niin, minä teen tien korpeen, virrat erämaahan." Jes. 43:18-19

Olipa jälleen ajankohtainen kehoitus profeetalla Päivän Sanassa. Niinpä en sitten käänny katsomaan taakseni enkä pysähdy tekemään tiliä menneestä, saati tilastoja laatimaan. Tämä ei sitten kylläkään ole mikään uuden vuoden lupaus.

Vuosi päättyi, mutta joulu jatkuu

Kiusasin siskoani väittämällä, että alan valmistautua jouluun hyvissä ajoin (taisinpa taannoin kiusoitella Millaniakin samalla kurin, niitten joulukorttien kans). Oikeasti taitaa olla kyse jälkijouluisista puuhista. Kun ei kerran joulun edellä ehdi, niin puuhaan sitten joulun jälkeen, kauan ennen seuraavaa joulua.

Lupasin jo viime uutena vuotena Tanjalle, että tekisin hänellekin jonkin jouluisen tonttuasetelman, kun hän näki meillä sellaisen pikkusiskoni tekemän. Kun sitten Kauhajoella käydessämme näin pikkusiskolla isosiskon tekemän suksitontun ja kun sitä tutkailin tarkemmin, arvelin pystyväni itse tekemään kutakuinkin vastaavanlaisen. Värkkejä pitäisi löytymän.

Peitin ruokapöydän joululiinan vastuukilla ja vastuukin sanomalehdellä, tyhjäsin kirjahyllyn kaapista askarelujemmani sisältöä pöydälle ja aloin väsätä suksia ja sauvoja: jäätelötikkuja, pala askarteluhuopaa, pätkä kebabtikusta ja pala tuohta. Löysin sinisen viinipullonkorkin suojuksen. Hoksasin, että tästä voisi tulla lyhty. Tuikkukynttilän alumiinikuoresta kansi ja ripa, kynttilä pitkulaisesta helmestä ja liekki paperinarusta. Liekki olisi tosin kannattanut tehdä kolmiulotteiseksi. Harkitsin myös, etä olisin kiertänyt lyhdyn keltaisella sellofaanilla, mutta sellaista mulla ei ollut. Lyhty jäi nyt ilman lasiseiniä. Voisi ne ehkä lisätä muovista. Ensi kerralla. Suksitontun runko löytyi valmiina, tyttären kerhossa tekemä käpytonttu, jolle piirsin kasvot ja liimasin parran. Käpy oli valmiiksi liimattu pyöreän puupalan päälle, joka saa nyt sitten esittää kantoa. Siskoni oli liimannut tonttunsa istumaan saksanpähkinän kuorenpuolikkaalle.

Mutta kuumaliimapistoolia ei kannata kuumentaa aivan vähän tähden. Siksi rupesin värkkäämään tonttua toistakin asetelmaa varten. Jo ennen joulua olin sovitellut oksankänkkyrää laudan reunaan. Nyt olisi senkin asetelman aika. Tämän tontun pää on sukkahousuista ja vanusta, maha vanusta ja huovasta. Hatun sisälle ompelin jonkin rautalangan päässä olevan marjan. Vehnäntähkät lyhteeseen olen saanut kauan sitten äidiltäni. Lintu ja kuuset ovat niin ikään odottaneet vuosia paikkaa asettumiselleen. Naavaa tai luppoa taisin ottaa talteen viime kesänä mökillä käydessämme. En kuitenkaan suoraan kuusen rungolta, maahan varisseista oksista vain.

Luultavasti Tanja saa tuon suksittelevan tontun. Toisellekin koti löytynee ensi jouluun mennessä.

Ai juu, toivon meille kaikille turvallista uutta vuotta, tuokoon se mukanaan mahdollisimman vähän järkytyksiä ja huonoja uutisia...