Varaslähtö ja valokuvauni

Ei ole vielä helmikuu, ei... mutta perheen suitset käsissä.

Näin taas jännää unta. Katselin suvun valokuvia. Löysin monta rakasta otosta. Mutta sitten käteeni osui nippu kuvia, joista saattoi päätellä, että serkustani oli tullut mummo. Serkun tytär oli kuvissa sairaalan yömekossa vauva sylissään. Serkkulikalla on kaksi kouluikäistä tytärtä, joista vanhempikaan oikeasti ei ole neljäätoista täyttänyt. Unessa kuitenkin nuoremmasta oli tullut äiti 15-vuotiaana. Mikä hulluinta, tytön isä oli yllyttänyt häntä hankkiutumaan raskaaksi. Miksi? "Koska Suomi tarvitsee sotilaita!" Minä sanoin siinä unessa Mikolle, että mikä ihmeen natsi sinä olet.

Tänään kirkossa luettiin viime vuoden aikana kastettujen nimet, joiden joukosta bongasin tutun sukunimen, ja kolmantena nimenäkin oli tutun isän nimi. Voisikohan olla...? Tässäkään tapauksessa en kyllä ole yhtään tiennyt, että tuttavamme olisi odottanut vauvaa. Pitänee koettaa urkkia hevosmiesten tietotoimistolta, onko luulo tiedon väärtiä. Tätätkö mun uneni tiesi?

Uni ja tauko

Viime yönä maalaislääkäri Tapani Kiminkinen vieraili meillä. Vaikka meidän väellä olisi ollut ihan oikeitakin vaivoja valiteltavaksi, niin Kiminkinen halusi vain kirjoittaa muistiin meiltä kuulemiaan murteellisia ilmauksia (oli muka kuullut mieheni sanoneen "jalakoissa"). Minä ajattelin siinä unessa, että heti kun tuo häipyy, niin mä kirjoitan Facebookiin, että Kiminkinen kävi kylässä.
Tuo uniajatus vahvisti eilisiltaisen päätökseni oikeasti koettaa vähentää netissänotkumisaikaa. Perherauhan palauttamiseksi. Joten en blogianikaan päivittele nyt vähään aikaan. En varmaan enää tässä kuussa.

Jälleen nostalgointia

Pappilan mummo kirjoitti blogissaan radiosta, joka toimii pyörittämällä kammesta. Siinä oli kuvakin, mutta se tuli näkyviin vasta, kun olin lukenut tuon alkujohdannon (tämä tietsikka on hidastellut viime aikoina monella kurin). Ihan nykyaikainen peli, mutta maininta kammesta toi mieleeni lapsuudenkodissa olleen gramofonin. Se oli varmaankin isän peruja, en usko, että äidin äidillä olisi ollut intressejä iskelmämusiikkiin, joita grammarin säiliötaskussa oli ns. savikiekkoina.
Savikiekkojen keskellä olevassa etikettipaperissa oli yleensä kuva, jossa koira istui gramofonin torven edessä naama torveen päin. Meidän grammarissa ei ollut sitä torvea, se oli jo tuollainen uudemmanaikainen avattava laatikkomalli. Joka nurkassa oli pieni kuparinen rasia sisäänrakennettuna. Sormella pukkaamalla rasiat avautuivat sivulle ja niissä oli jemmassa gramofoninneuloja (joilla kuulemma nuorin veljemme on rokotettu).

Emme me kai olisi saaneet sillä leikkiä, mutta kyllä se oli rikki jo ennen meidän leikkejämmekin. Vieteri oli irti tai poikki, joten kammella vääntämällä levy ei kauaa pyörinyt. Mutta toki me keksimme konstin. Sormella levyä pystyi pyörittämään. Siinä oli vielä se etu, että pyörimisnopeutta saattoi vaihdella, välillä laulaja muuttui matalaksi ja hitaaksi bassoksi, välillä pikkuoravaksi.

Ei meillä monta levyä ollut, lähinnä sodanaikaisia iskelmiä:

"Mä vartiossa seison nyt yössä yksinäin, on seuranain vain taivaan tähti kirkas... " Tätähän laulua Tuntemattoman Honkajokikin kovasti ihmetteli...

"Varjele, Luoja, ihmisen lasta merimiehen muijaksi joutumasta. Merimiehen muija ja kalamiehen koira ne yhdessä rannalla ruikuttaa." Tämä oli ehkä minun vakioveivausta. Laulajalla vähän vonkuva, valittava ääni. Ja ajan tavan mukaan, TODELLA pitkät välisoitot, ja sitten säkeistö vain kerrattiin. Saattoi tässä olla toinenkin säkeistö, mutten sitä enää muista.

Ja sitten se ihana ja kaunis "Näky nuotiolla":
"Kun mä nuotion vierellä muistelen sua, niin on luonani taivas ja maa. Sua keinutan polvellain, pien ystäväin, sun korvaasi kuiskaan näin. Kun saavun sua kaukaa katsomaan, sydän kertoen kaipaustaan. Tule, viihdytä mua, ole taas valonain tuoden arkeeni sunnuntain."

Melodioita ei tänne saa muistiin, mutta toistaiseksi ne ovatkin pysyneet mulla päässä.

Korttikohellus

Eräs tuttu mies täyttää 60 vuotta perjantaina. Ei juhlia eikä lahjoja, mutta kortin ajattelin hänelle kuitenkin väsätä. Jossain yhteydessä taisin mainita taannoin (taisi olla silloin taulusta kirjoittaessani), että hain ja sain Tiimarista pienen majakan korttia varten.

Ei tästäkään tullut mikään asetelmien saati installaatioiden kuningatar, mutta "ajatus on tärkein". Ennen kuin paljastan kortin ajatusta taikka ideaa sen kummemmin, tsekkaa hetken kuvaa ja mieti. Ei liene vaikea seurata ajatuksenjuoksuani.

Tämä on taas majakkaa lukuunottamatta kierrätysmateriaalista kyhätty. Peräkomerossa kömpiessäni käteen osui vanha juliste Raahen hiippakunnallisista lähetysjuhlista, siitä tuli tuon kortin taustamaisema purjeveneineen. Daavidin tähti oli viime sapattiaterialla pöytäkoristeena, kynttilän alla. Steariinitahran peitin päivänsankarin naamalla ja kukalla. Paikallisten kirkkojen tornit olivat sitten eräästä toisesta julisteesta, peräkomerosta löytyi sekin. Muut kuvat lehdistä leikattu. Sukkahousuvanunuken rillit on kierrekalenterista.

Logoista ja tunnuksista voi päätellä ja tunnistaa ne useat raudat. jotka sankarilla on tulessa, niin sanoakseni. Majakka viittaa paikalliseen kohtaamiskahvilaan.

Mutta mutta... töistä palattuani huomasin, että kortin oikeasta ylänurkasta oli Gideoneitten tunnus irronnut. Olin tyhmyyksissäni liimannut sen kuumaliimalla samalla kun nuo kukat. Kortti oli kuulemma löytynyt päivällä lattialta (pitikö mun jättää se keittiön pöydälle, vaikka kävi mielessä riskit?). Kas vain, juuri tänään mies oli saanut päähänsä siivota matot ulos.

Taskulampun kanssa koetin haeskella rinkulaa mattotelineen alta, ja sisällä roskiksesta (yök). Ei löytynyt. Täytyy etsiä uusi. Äähh.

Priori

Ensin työ, sitten LEPO. Ja vasta sitten huvi, jos jaksaa. Näin lienee flunssan oireiden kanssa toimittava. Nimittäin silloin, jos kuume ei pakota jättämään työtäkin toissijaiseksi.
Ei ole pöpöjä tappanut tämän talven pakkaset. Minä en osaa laskea, kuinka mones tällainen piippuun vetävä taudinpoikanen tämä on tänä talvena. Vai onko kyse vain koko ajan samasta pitkittyneestä flunssasta, jonka oireet vain välillä häipyvät?

Mutta oikeastaan tänään on muuten ihan hyvä olo, kun ei viluta, mutta silmä tekee kiusaa. Eilen iltapäivällä ottamani soffanokoset siirsivät yöunen tuloa niin pitkälle, että silmä oli aamulla ärtynyt. Ja edelleen päivällä. Ja edelleen... Se silmä, johon iski mustaherukan oksa viime kesänä. Aikanaan sekin kai paranee.

Nuoruuteni suuri rakkaus - Kaseva ja Raivio

Serkkulikka antoi inspiksen muisteluun kommentoimalla toista blogiani. Nyt siis seuraa nostalgiapläjäys nuoruuteni kultaiselta 70-luvulta.
Ennen kuin olin edes rippikoulua käynyt, ihastuin manselaisbändi Kasevaan. Keväällä -79 isosisko, joka kolme vuotta vanhempana oli jo tottunut Kasinolla kävijä, tiesi kertoa, että Kaseva on tulossa sinne keikalle. Sinne oli minunkin päästävä. Alkoi äidin pehmittely. Äidin mielestä ensin pitää olla rippikoulu käytynä, ennen kuin voi alkaa kulkea "kemuus". (Se oli hänen ikäluokkansa ihmisille vanha tuttu sääntö, hassu sinänsä, aivan kuin rippikoulu antaisi luvan lähteä "maailman rientoihin ja maallisiin iloihin".)
Mutta kun osasin perustella äidille asian hyvin, niin pitkin hampain hän taipui. Perusteluni oli sellainen, että menisin sinne nimenomaan tuon musiikin takia, eikä minulla ole mitään tarvetta tai mielenkiintoa alkaa kulkea siellä alvariinsa. Tämän kerran vain kun pääsisin, enkä taatusti hinkua sinne uudelleen ennen rippikoulua, tuskin montakaan kertaa edes sen jälkeen.

Niinhän me roikuimme siskon ja serkkulikan kanssa Kasinon lavan reunalla sen ehtoon, laulaa hoilotimme mukana, minä tapitin Askoa, sisko Mikkoa ja serkku vuoroin Joukoa ja Tapiota. Sai toki myös rumpali-Nils osansa antaumuksellisesta ihastelustamme. Ja kun sitten koitti väliaika, olimme kuin tulisilla hiilillä, kun teki mieli mennä pyytämään nimmareita, mutta kun hirvitti niin vietävästi. Mutta yhdessä serkun kanssa kiersimme illanhämyssä takahuoneen ulko-ovelle ja varovasti koputimme siihen. Esitimme asiamme ovea avanneelle, ettei vain ollut Tapio Rauma, että nimmareita jos saisi, niin meidät päästettiin sisään. Minulla oli kamerakin mukana ja pyysin luvan ottaa kuvan. Lupa heltisi ja kuva on tuossa yllä. Tupakit näyttäisi olevan käsissä niin istuvalla Raumalla kuin seisovalla Raiviollakin, nyttemmin edesmenneellä laulunikkarilla. Tuo kuva on albumissani entistä suuremmassa arvossa, kun se on ainut jäljellä oleva konkreettinen muisto tuosta konsertti-illasta. En nimittäin tiedä, minne olen hukannut sen valokuvan, johon Kasevan miehet silloin nimensä kirjoittivat. Harmittaa...

Kävimme siskon kanssa vuosi pari myöhemmin kuuntelemassa Kasevan keikan vielä Mietaan nuorisoseuran talolla. Ainut lauantai, kun olen käynyt siellä - kun naapurin häitä ei lasketa. Enkä minä Kasinollakaan käynyt Kasevan jälkeen kuin kerran, Pave Maijasta kuuntelemassa. Silloinkin seistiin koko setin ajan lavan reunalla. Vaikka joku koetti hakea pyörähtelemäänkin, niin kieltäydyin kohteliaasti. Niin että suotta se äiti pelkäsi tyttären hunningolle joutuvan. Vai?

Palatakseni vielä Kasevaan. Äijät aloittivat keikkailun uudelleen 2000-luvulla. Muutaman kerran ovat käyneet Raahessakin ja kaksi kertaa olen ollut mukana. Tapio Virtanen on mukana uutena. Varsin ikimuistoinen oli Raahe-salin keikkakin helmikuussa 2005, kun istuin ystävättäreni kanssa eturivissä hoilaten, kun encorena kuultiin Naula läpi pään ja kun konsertin lopuksi sain kukkapuskan syliini, kun osa äijistä heitti vasta saamansa kukat yleisölle. Ulkona annoin kukat ystävättärelleni, kun en tohtinut niitä kotiin tuoda...

Pärvötes hakuuses

Tuo Vilukissin kommentti pisti funteeraamahan näitä takkuamisia ja pärvöttämistä. Kaikki jokka askarehtaa lankojen kans, virkkaa tai kutoo, niin ovat joutunehet kerimähän pärvönnehiä keriä. Ja jos joskus on jättäny sen uuruomenehen, niin non kohta kaikki kerät yhyres takus. Moon joskus joutunu opettamahan tekstiilitöitä alakoulus, ja siä jos mihinä menöö langat kluttuhun, jos opettaja on tällaanen lepsu. Ja kun flikat sitte tartti jonku langan pätkän, niin ne saatto ottaa sakset ja katkaasta keskeltä kerää, kun eivät havaannu mihinä langan pää on. Motin joskus kotiakki niitä lankakluttuja ja niitä siä pärvöttelin. Ja mä TYKKÄSIN siitä! Son sellaanen onnistumisen elämys, kun saa solomut auki ja kerät kuntohon. Vaan ei ne kauaa siä koulun kaapis järijestykses pysynehet (olis pitäny silloon jo hoksata pistää joka kerä nailonsukkahousun pulttuhun, son aika hyvä konsti).
Niin miksen mä sitte viitti ruveta selevittelemähän takus olevia ajatuksia? Pistääs vain asioota paperille, kaikki eri rojektit ja hankkehet, vaikka oma paperiarkki jokaaselle. Miksei se vois olla yhtä palakittevaa? Olis maar, jos se multa luonnaas ja jos sellaasehen jaksaas ruveta.