Kesän uusi aluevaltaus

Kesälomasta on enää rippeet jäljellä. Tiistaina on jo ensimmäinen suunnittelupalaveri, perjantaina toinen koko päivän kestävä, ja sitten seuraavana maanantaina aloitetaan tositoimet. Voisi vilkaista vähän olkansa taakse menneeseen suveen. Se on ollut monin tavoin antoisa, niin kuin suvet pruukaavat olla. Kiitollinen olen myös tästä terveydestä, joka on sallinut puuhata yhtä ja toista. Toisinaan niistä puuhista on kyllä kipeytynyt selkä, toisinaan jalat tai pää, niin kuin tämänpäiväisestä kryhässä pusertelusta. Mutta joku toinen homma sitten on saattanut vaivan parantaa. Niin kuin hillanpoimintavaellus kuntoutti seuroissa ja autossa istumisesta kipeytyneen selkäni.
Ne Evankeliumijuhlat ovat värittäneet tätä kesää erityisesti käsitöiden suhteen. Ja kun Aulikki teki hurjan löydön kirpparilta (suunnaton määrä erivärisiä lankavyyhtejä 0,50€/vyyhti), niin niille koetettiin keksiä erilaisia käyttötapoja. Huiveiksi materiaali tuntui ainakin sopivan. Aulikki sai lainaan sellaisen kolmionmallisen huivinpunomiskehyksen, mutta sen saloihin en perehtynyt - vielä. Sen sijaan netti neuvoi minulle salomoninsolmun tekemisen ja näyttipä huivinmalliakin. Juhlille ehdin tehdä neonvärisiä keltavihreitä huiveja pari kipaletta ja yhden ruskeansävyisen. Sittemmin tein vielä tumman turkoosin, jonka vein tapulikahvioon myyntiin.
Tässä kuvassa on Jedidot-Liisan huivinteelmä. Hän pyysi minua tekemään, kun bongasi vyyhtien seasta lempivärinsä. Lupasi maksaa lähetykselle huivista. Siitä keksin, että voisin tehdä muillekin Jedidoille huiveja (minulla on ehdottaa parikin avustuskohdetta: Uusheräyksen lähetystyö tai Kuusamon Kasvisravintola). Ainakin Terttu myös ilmaisi jo väritoiveensa (oranssi) ja Annu on luumunpunaisen ystävä. Sen sain selville, kun valitsimme Sailan meille esiintymisasuiksi tekemistä erivärisistä pellavaponchoista itsellemme sopivan. Liisan huivi odottaa noutoa, Tertunkin huivi on jo melkein pituudessaan.
Tämä on lystiä ja helppoa niin autonkyydissä kuin television ääressäkin. Autoon mies ei anna ottaa neulepuikkoja, mutta yksi isohko virkkuukoukku passaa.

Hengissä ollaan - ja vedossa

Vaikka varvas oli illalla taas punakka ja turvoksissa, niin menin nukkumaan varsin turvallisin mielin. Se on muuten "keskivarvas" eikä nimetön, kuten aiemmin väitin. Sitä tunnustellessani olen alkanut yhä enemmän vakuuttua, että pikkuinen pintahaava ei olekaan ainut saati suurin turvotuksen ja punoituksen aiheuttaja. Varpaan luuta aristaa siihen malliin, että jalan päälle kopsahtaneen työkalun on täytynyt osua myös siihen.

Mutta se varpaasta. (Kiitos vielä Millanille ja Vilukissille myötunnosta ja -elämisestä.) Tänä aamuna vihdoin pääsin käsiksi urakkaan, joka on odottanut sopivaa väljännestä. Tavallisesti tämä on iltapuhdetöitä, jotta kuorrutus ehtisi mukavasti kuivahtaa yön aikana ja aamulla saisi koota piparit pois tieltä, mutta nyt en vain ole iltaisin jaksanut ruveta mihinkään. Ja toki nuo 112 piparia mahtuvat hyvin kuivahtamaan uunipeltien päällä, kun ne voi pinota viteehinsä yletysten.

Tämä ei ole mikään syksystä jouluun -juttu, ei edes kesästä syksyyn -siirtymäriitti. Kun mies täytti 50 vuotta jokin kesä sitten, tein silloinkin sydänpipareita, jotka saivat suuren suosion. Erityisesti veljenpoika Samu olisi syönyt reikäsydämiä vaikka kuinka, ja sai loput reiälliset matkaevääkseenkin.

Nyt on jälleen tulossa 50-vuotisjuhlat, ja juhlakalusiskoni sanoi, että kaikki tarjottava otetaan iloisesti kiljuen vastaan. Vien nämä ja hapanleipää.

Koristeluun keksin hyvän patentin, jota aion jatkossa käyttää joka joulu niin kauan kuin meillä pipareita koristellaan. Minulla on ostettuna kaksikin truuttua, johon on pienireikäinen suutin. Mutta truuttu itse on siitä onneton, että sokerikuorrutuksen neste tihkuaa sen läpi. Viime jouluna piti jo turvautua paperitruuttuunkin. Mutta nyt laitoin 2 l:n muovipussin truutun sisään, suuttimen "kaula" jenkoineen pussin sisään, pussiin reikä ja suutinosa jengoille. Toimi mainiosti! Siinä on nyt siskoolle pitsiä, kukkia ja kissankuvaasia.

Kuusi, kaktus ja koipi

Eilen halusin näyttää miehelle parikymmensenttisen männyntaimen, joka kasvaa koivun ja kuusen vierellä. Samalla kun mietimme, kumpi pitäisi kaataa, koivu vai kuusi (kuusi olisi muuten jollekin aivan mukavankokoinen joulukuuseksi, mutta viereinen koivu on vähän vääntänyt takaoksia), näin kuusen juurelle piilottamani lehtikaktukset - jotka olin jo ehtinyt unohtaa. Onneksi vielä ei ole ollut yöpakkasia. Tarkemmin kaktuksia tervehtiessäni huomasinkin yhdessä niistä kukannuppuja! Huuhtelin sen sadevesialtaassa ja toin sisään kukkimaan. Jospa muistaisin ajoissa ne loputkin sitten tuoda. Ne kukkivat - näköjään - milloin sattuvat, joten en tiedä, ovatko joulu-, pääsiäis- vai helluntaikaktuksia ;-)

Mitä tulee varvasvaivoihini, niin Millanin tavoin fundeerasin itsekin yön pimeinä tunteina kaikenlaisia kauheuksia, mitä tulehtuneesta haavasta voi koitua. Rukouksessa jätin itseni kaikkineni Herran haltuun, mutta silti uni oli välillä levotonta ja kerran heräsinkin kuulostelemaan oloani. Kieli tuntui turralta, mutten voinut tietää, johtuiko se illalla nappaamastani ibuprofen-kapselista vai unentokkurasta vai mistä, ja sanoin mielessäni Taivaan Isälle, että tarvitsen mä jonkun selvemmän merkin ennen kuin lähden lääkäriin. Etenkään yön selkään. Aamulla heräillessä varvas tuntui vähemmän turvonneelta - tietenkin koiven saatua olla vaakalevossa, eikä se miehenkään mielestä näyttänyt pahalta. Tulehdus ei ole ainakaan levinnyt eikä pahentunut. Jospa siinä ei olisi mitään tappajabakteeria, mitä ei kehon oma valkosoluvartio pystyisi nujertamaan.

Mätäkuun juttu

Eilen kun kävin kompostorilla, sekoituskuokkani kolahti varpaaseeni. Onko muuten varpailla omat nimet? Ukkovarvas on ainakin, ja pikkuvarvas, mutta ovatko ne muut sitten etu-, keski- ja nimetön varvas? No se oli kuitenkin oikean jalan keskivarvas, johon kolahti. En siinä joutanut tutkailla vahingon laatua, kipiää kumminkin tuli. Jossain vaiheessa päivän mittaan huomasin, että on varpaassa verinen haava, mutta en silloinkaan vielä joutanut/ ajatellut asialle tehdä mitään. Tänään sitten, kun olimme lähdössä hakemaan peräkärryllisen hevosenlantaa ja kun aioin laittaa kumisaappaat jalkaan, huomasin, että varvas on aika punainen ja paksu. Ja silloin huomasin sen aristelevankin astuessani. Silloin viimein puhdistin haavan, puristelin visvaa, laitoin ns. pasimysiiniä ja laastarin. Ja tarkistin terveyskortista, milloin olen viimeksi saanut jäykkäkouristusrokotuksen. Ei huolta, 2005 kesällä kymmenvuotinen rokote. Niin päästiin sittenkin lannanhakuun eikä tarvinnut lähteä terveyskeskukselle. Muistin vain vastikään lukeneeni lehdestä entisajan mätäkuun uskomuksista.
Kun olimme saaneet peräkärryn takaisin kotipihaan, olikin jo kiire siistiytyä, kerätä onnittelukukat penkistä (vaaleanpunaista ja valkoista malvaa ja vähän vaaleanpunaista kosmosta), siepata onnittelukortti mukaan ja painatella tervehtimään 80 vuotta täyttävää Kirstiä, Naispiirimme ja paikallisosastomme pitkäaikaista jäsentä. Vietimme oikein rattoisan tuokion Kirstin ja Kaukon leppoisassa seurassa, me naiset auttelimme emännän hommissa, mies otti kuvia päivänsankarista, kahviteltiin ja juteltiin, lauloimme lopuksi "Jeesuksesta laulan", ja ennen lähtöämme tiskasin kuppimme yhdessä toisen vieraan kanssa, Kirstillä kun ei näyttänyt olevan konetta. Tämähän on ollut yhtä juhlaa, tämä elokuun alku, ja juhlat jatkuvatkin vielä - elleivät suorastaan huipennu.
Tervehdyskäynnin jälkeen arkikamppeet takaisin niskaan, tyhjäsin vatukon ja perkasin marjapuskien alustoja nokkosista (jotta tyttären olisi huomenna mukavampi noukkia herukoita), ja sitten kärräsimme miehen kanssa ynnä ja yhtenä lannan peräkärrystä takamarkille.
Nyt pitäisi käydä pesulla ja sitten tarkistaa tuo varvas. Kyllähän se sykkii, varmaan on punainenkin vielä, mutta jos vaikka yön jälkeen jo helpottaisi. Niin kuin tuo nokkosten aiheuttama kihelmöintikin.

Kaikista kansoosta ja heimoosta

Kun mä eileen fläysäsin nuorimman velipoijan kans puhelimes, niin muistin, jotta olin meinannu kirioottaa jotaki murtehista ja Suomen heimoosta. Silloon alakukesästä kuorohariootuksis jo sain sen päähäni.
Tuo otsake ei oo oikeen rehellinen, en meinaa kirioottaa kaikenmaailman kansoosta, mutta teki mieli vähä siteerata Pyhää Kiriaa.
Minen viitti paliastaa, mitä me mohkuumma velien kans eileen - muuta kun sen verran voin kertoa, jotta velipoika on asunu sekä Etelä- että Pohojoos-Pohojanmaalla, Pirkanmaalla ja Satakunnas ja että son koulutukseltansa äirinkielen opettaja, murteesihinki perehtyny.
Mutta sem mä kyllä ny kerron, mitä kehtas yks meirän kuorolaasista äänehensä sanua - mistä lie sellaasta päähänsä saanu - jotta eteläpohojalaaset on niin reheviä ihimisiä. Ei se käyttäny tuota sanaa rehevä, sehän tarkoottaa tää muolla aiva muuta kun kotopuoles, se tais sanua ylypiä. Mä nostin tietenki kauhian metelin ja onneksi muukki kuorolaaset olivat mun puolellani, vaikkei muita eteläpohojalaasia sillä kertaa mukana ollukkaa. Taikka siis sitä toista mun lisäkseni.
Eikös soo silikkaa vaatimattomuutta, kun sanotahan, jotta hyvää pyriitähän tekemähän, riimaa pakkaa tulemahan...
Mihinää asias tai ihimisryhymäs ei pitääsi yleestää, ei eres Suomen heimoosta puhuttaas, mutta kyllä niis stereotypioos jotaki totuuspohojaa vissihin johonaki mieles on. Varmahan jokku eteläpohojalaaset on kovia uhuamahan ja reheelemähänki, ja aina sellaaset äänekkähämmät sitte antaa leimansa koko ryhymälle. Meillollahan kovia yrittämähän. Mun velii saattaas seliittää sen niin, jotta pohojalaanen kateus ilimenöö sillä lailla, jotta kuinka mä saisin samallaasta kun naapuri, ja sitte yritetähän ja teherähän, jotta se saavutetahan. Johonaki muolla kateus voiki sitte ilimetä muulla tavoon. Se viöö kalat...
Kohtuus ja kultaanen keskitie täski. On aiva oikeen rakastaa, kunnioottaa ja arvostaa omaa heimoansa, juuriansa ja sukuansa. Muttei sen pirä meinata, jotta muita heimoja sitte halaveerattaas. Jos son kans pohojalaanen piireet, jotta ei soo multa pois, jos muukki on hyviä. Meirän ei tartte muita pariata, kun tunnemma oman arvomma. "Kyllä meirän kans aina pärijää". - Kun on tarkoon.

Sama sisus, eri päällys

Tos on, he.
Mies sai muutoon samammoosen kaakun kun äiteensä (kaakku siis), mutta pohojas oli ohorakasta vehenäjauhon seas, kun anopin kaakus oli perunajuhoja vehenäjauhojen kans. Ja koristehet oli pikkuusen erilaasia. Kostutin oikeen laimialla punaherukkamehulla. Välihin en pannu kermavahtua, jotta kaks resiä piisaas paremmin päälle. Olishan se kerma hyvää, muttei soo tervehellistä. Tuollaasia luomukaakkuja meillä.

Juhulittu

Vietimmä anopin 80-vuotispäiviä isoon suvun voimin Isoolla-Syöttehellä. Lauantain ja sunnuntain mittahan mummua kävi tervehtimäs kolomisenkymmentä lähisukulaasta. Anopin velii vaimonsa kans ja miehen veljiä perhekuntinensa. Kaks ihan piäntäki tyttyä, toinen opetteli konttaamista, toinen jo sentähän käveli pikkukroksiillansa. Minen paa ny kuvia ihimisistä tähän ollenkaa, trahteerista vain. Ja siitäkin vain omalta osaltani. Meille miniöölle annettihin hommaksi kaakkujen rustoo. Ulla teki mansikkakaakun, Sinikka kaks mustikka-varelmakaakkua ja mä tämän valokkikaakun.

Kermaa oli vähä nuukasti, niin syriät on vähä rumammooset, mutta makoosihin paloohin kaakku meni silti. Millanin sitruunamelissa on nättiä krassinkukkien kans. Muut ei nuota tohtinu syärä kum mä itte. Molimma tuonehet Muoniosta keskiviikkona noukittuja valokkia, joista piisas täytteheksi. Koristehet otin pakastimesta. Moon pakastanu aina joitaki marioja eriksehensä niin pysyvät komiana.

Niin, ja on me ny vähä juhulittu miestäki, niillon äiteensä kans syntymäpäivät perätoukuria. Son äiteensä paras syntymäpäivälahaja. Leivoon nisua, raparperipiirakkaa ja kaakunpohojan. Mutta miehen kaakku on viä täyttämäti.