Johonaki häihäräppiä

Mies on näköjään koonnut kuvatiedostoihin sellaisenkin kansion kuin "Aila vuosien varrella". Sieltä löysin tuollaisen mojumiskuvan. Jotenkin passaa tunnelmaan. Mihinä on toinen sukka? Maha märkänä, tiskaamisesta tiemmä. Kuva on otettu mökillä, rajasin pöydän ääressä korttia pelaavan nuorison pois.

Oon vähä lapaannuksis ja ottaannuksis työviikon jäliiltä. Eileen oli jämerät paikat kotimatkalla. Pattijoen oikoosella rupes kuulumahan kumma klinajutes ja meno hirastuu niin jotta luulin auton sammunehen. Ajoon pyörtänölle, sammutin ja käynnistin uurestansa. Tottahan se lähti liikkeelle, ja meteliki vähä hilijeni kun liikkehelle päästihin. Varootusvalo paloo, sama valo, jokon kummaallu parihin ootteesehen, jotta sähkövehkehis jotaki häihäräppiä. Onneksi ei ollu pitkä kauas, mutta piti mun mukka teherä keskustas, kun olin ottanu kyytille linjapiilipysäkiltä yhyren tutun poijan, jonka pyörä oli matkahuollon pihas. Ja eikö ollu justihin ruuhka pahimmoollensa, jotta mua aiva pelijätti kerkiänkö risteykses alta pois, kun ei Agila oikeen kiihtyny. Tottahan se mies kohta vian selevitti, kynttilä oli poikkioomes, ja kun se vaihrettihin, niin kohta lakkas nelijäs pytty käymästä. Närpiös olis kuulemma uus mylly tilalle, mutta joinki pitääs kulukia töis. Tänään menin linjapiilillä ja ens viikolla ainaki alakuviikosta kimppakyyttikaverilla on ajovuoro. Olis meillä nyt tuo toinenki auto, mutta mies meinas, jotta siihen tarttoo teherä jarruremonttia ennenku se tohtii sitä mulle antaa. On sillä ny nuota korijaushommia kyllänsä.
Olis mullaki. Kokehien korijausta. Kun ny sais ensi laarittua ja pirettyä viä muutamat kokehet.

Tuvan sydän 20 vuoden takaa

Vilukissin kommentti edelliseen postaukseeni kirvoitti muistelemaan lapsuuskotimme tuvan olemusta. Jonkun sisaruksiemme albumeiden kätköistä saattaisi löytyä kuvia siitä, miltä tupa näytti 70-luvulla (ja miltä se oli näyttänyt koko lapsuutemme ajan, lukuunottamatta että lankkulattian maalipinta toisinaan uusittiin). Itseltäni löytyi tähän hätään (mikäs hätä tässä?) eräs jouluinen kuva vuodelta 1989, ajalta, jolloin tupaan oli jo vedetty vesijohto - mikä tapahtui vuonna 1985 - eikä enää tiskattu hellalla tai tiskipöydällä alumiinisissa tiskivadeissa. Vilukissi ihmetteli yläkaappien puuttumista tuosta puuhellan viereiseltä seinustalta. Silloin kun hellan vieressä oli se tiskipöytä, jonka päällä oli mm. siniseksi emaloidun vesisangon paikka, pöydän yläpuolella oli puuritiläinen tiskienkuivauskaappi ja pieni kaappi jauhoille, mausteilla ym. ruuanlaittoon tarvittaville kuiva-aineille.Vesijohdon vetämisen jälkeen tiskipöytä kuivauskaappeineen siirtyi ikkunaseinälle, jossa se muuten edelleen on sisareni emännyydessä. Nyt siskon aikana ei tuo kuvan seinäkään ole enää tyhjillään, vaan siinä on purnukkahylly, tauluja, kello...

Lapsuusaikoina tiskipöydän "alakaappiryhmään" kuului myös iso puulaatikko, jonka yläreunassa olevasta rivasta se keikautettiin auki silloin, kun sinne kannettiin halkosylyys liiveristä. Kaapit olivat vaaleansiniseksi maalattua täyspuuta. Tuo puuhellan yläpuolella näkyvä leivinuuni ei toiminut minun muistini aikana, sitä pidettiin lähinnä nuohousvälineiden säilytyspaikkana. Sen sijaan hellan uuni oli ahkerassa käytössä. Tuo hella taitaa olla järjestyksessään toinen, kun ensimmäisen puuhellamme tulipesä alkoi vähitellen murentua sen jälkeen, kun vanhin veli oli siellä posauttanut jonkin omatekemän pommin. Muistan, miten hankalaa oli välillä saada vivusta laskettua arina alemmaksi leivonta-asentoon, jolloin pesään sai mahtumaan enemmän puuta palamaan. Hellakoukulla piti avittaa painamalla arinan takaosasta, niin sai sen asettumaan kohorillensa.

Kuvassa on itseni lisäksi edellämainittu vanhin veljemme entisen kihlattunsa kanssa sekä rakas isämme. Näkyypä siellä julumetun nallen takana esikoispoikanikin. Ja kinkku mojuu huoneenlämmös... Kaljapullon jätti pöydänkulmalle todennäköisesti joulupukkina häärinyt nuorin veljemme. Varsinainen kusipukki.

Joutehnani

Töistä tultua istuin aikani television ääressä, katsoin ensin Arvottomat, sitten Joulupukin ja noitarummun (ne on tallennettuina tuonne jonkin laitteen sisään, kai). Sitten siirryin istumaan tietsikan ääreen. Hommia pakoilemaan. Tai ehkä voisin kaunistella totuutta väittämällä, että tulin inspistä etsimään.
Jotain löysinkin. Meillä on rutkakaupalla diakuvia. Viime keväänä etsiskelin niiden joukosta Israelin matkalta otettuja kuvia ja toki niitä löysinkin - vaikka jäi vaivaamaan, että niitä piti olla enemmän ja että missä kummassa ne loput voisivat olla. No, koulua varten etsimieni matkakuvien lisäksi innostuin katselemaan muitakin vanhoja kuvia. Siinä katsellessani taisin todeta ääneen, että nämä pitäisi saada digitaaliseen muotoonkin. No, eikö mitä, mies otti kameran ja alkoi räpsiä digikamerallaan kuvia suoraan valkokankaalta. Juu, onhan niitä nyt digimuodossa, mutta laatu ei ole ihan sitä, mitä ois voinut.
Äsken koneelle tallennettuja valokuvia selatessani törmäsin sitten noihin keväällä vanhoista kuvista räpsittyihin otoksiin. Muutaman niistä jo rajasin ja muutin pienempään kokoon voidakseni käyttää fb:ssa tai blogissa. Tässä yksi niistä, parinkymmenen vuoden takaa.
Kuva on otettu lapsuuskotimme tuvassa, äiteellä lampahankakku sylissä, minä ihmettelen piisin nurkalla.

"Lintupienikurapuo"

Otsikko on lainausmerkeissä, koska se on lainaus äidiltäni.
Ajellessamme syyskuun alkupuolella tyttären kummien luo (ja sieltä jatkaen tyttären luo), poikkesimme menomatkalla tankkamaan pienellä huoltamolla. Mies siis tankkasi ja minä kävin keräämässä pihaan jätetyistä ruskeiksi tuleentuneista amppelimiljoonakelloista siemenkotia. Jemmasin ne tyhjään purkkapussiin. Kierrellessäni hiffasin huoltamon täysinäisessä roskiksessa jotain mielenkiintoisen näköistä... jokin puutarhakoriste. Tehtyäni vielä toisen kierroksen ja esmenneltyäni ääneen sain miehen rohkaisemaan itseäni sieppaamaan sen möykyn talteen. Hieman käteni tuhraantuivat johonkin tahmeaan, mutta lintulöytö ilahdutti silti, sujautin sen muina naisina etupenkin taakse jalkatilaan. Eikä minun kauaa tarvinnut auton kyydissä istua tahmatassuna, kun poikettiin Kokkolan abcilla vessassa.

Iltasella kotiin palattuamme kanniskeltiin omppuja ja kurpitsoita varastoon, perennoita, yrttejä ja gladioluksen mukuloita kasvihuoneeseen, ja tämän roskislöytöni istutin miltei porraspieleen. Siinä se saa istuskella lumentuloon asti, jolloin koetan löytää sille paremman jemman, ellei se ole siihen mennessä omatoimisesti päättänyt lentää etelään. Ressulta puuttuu nokka, mutta ei se taitaisi muutenkaan viserrellä.

Nyt on minullakin hökötys

Millan on usein inspiraation lähteeni (toki inspiraatioita löytyy muistakin vierailemistani blogeista, kokonaan toinen juttu onkin se, muovautuuko inspis koskaan miksikään konkreettiseksi.)

No, taannoin Millan mainitsi puutarhablogillaan "hökötykset". Muistin, että onhan meidänkin pihaamme ilmestynyt yksi hökötys tänä kesänä. Siitä kuva yllä. Valkoisen vinon rakkineen voinee tunnistaa hautalyhdyksi. Se oli eräs viimekesäisistä dyykkauslöydöistämme. Joka kerta, kun olimme tapulikahviopäivystäjinä - ja joskus myös ihan kirkossa käytyämme - availimme hautuumaan jätteidenlajittelukatoksessa olevien säiliöiden kansia, lajittelimme enimpiä ja keräsimme erinäisiä hyödykkeitä mukaamme (kuten steariinia puoliksipalaneista kynttilöistä, muovinauhoja kukkalaitteista, tyhjiä kukkapurkkeja...) Mies ihasteli metallikeräykseen tiputettua roinaa, ja ottikin mulle sieltä pari kukkakeppiä ja lisäksi tuon lyhdyn, josta kansi oli tiessään. Metalliromun mukaan ottaminen onkin miltei jo varkaus - paitsi, että aikanaan tuo lyhdynraato palautuu metallikeräykseen. Se on meillä vain lainassa ;-) Talvella siihen voisi koettaa ympätä jonkin pienen lasilyhdyn kynttilöineen, kesällä kukkaruukun. Mutta tällä hetkellä se tukee kosmoksenronttoja, jotka meinaavat hojaantua.

Äh, unohdin ladata tähän sen toisen kuvan, jonka olin aikonut, toisesta roskislöydöstä. Jos sen nyt lataisin, se hyppäisi tuonne ylimmäksi. Sinne se ei kuulu, joten täytyy rustata vielä toinen postaus. Tuohippuolin.

Kuvia kyläreissulta

Tuossa omenapuukuvia koneelle ladatessani innostuin katselemaan syyskuun kuvasatoa ja haluan muutaman mieheni ottaman otoksen laittaa näkösälle, kyläreissultamme Millanin luona. Siellä on aina lämmin vastaanotto, kuten olen maininnutkin, kuin myös sen, että sen voi ymmärtää todella laajasti. Nuoret koiratytöt tässä ihmettelevät vanhaa kukkatakkitätiä, jonka käsi vispaa koiran turkissa.
Usmasta laitan kaksi kuvaa, jotka olivat minusta niin mainioita, koska niille voisi antaa nimeksi "Etsi yksi eroavaisuus".

Alla murto-osa tuliaisista. Kesäkurpitsoista on jäljellä yksi noista keltaisista ja yksi vihreistä. Täytyy vielä kerran kehua, miten hyvää, mehukasta ja pehmeää "porkkanakakkua" tuli, kun korvasin porkkanaraasteen kurpitsaraasteella. Jätin osan rasvasta pois, kun kurpitsa on niin paljon kosteampaa kuin porkkana. Lisäksi jätin sitten tekemättä sen tomusokerikuorrutteen, kun kakku ei sitä tuntunut lainkaan kaipaavan. Oikeastaan kakku-sana on vähän harhaanjohtava, uunipellillehän se tehdään, toisinaan puhunkin porkkanapiirakasta, mutta risetissä lukee jotta kakku.

Tässä se pippuribasilika, noi kauniskyntiset kädet eivät ole mun, vaan Millanin. Alareunassa häämöttää palavaa rakkautta, joka nyt sitten istuu penkissäni.

Lopuksi pyysin miestä ottamaan kuvan myös valtavassa kukkaloistossa olevasta daliasta, se kun oli vielä niin upean värinenkin. Harmi vaan, kamera hailensi väriä, joka oikeasti oli syvä ja tummanpurppurainen.

Omenapuussa kukkia!

Meillä on kaksi nuorehkoa omenapuuta, joista hiukkasen nuorempi, sariola, teki tänä kesänä ensimmäiset omenansa, seitsemän kaikkiaan. (Täydellisyyden luku, sanoi mieheni, alunperin raakileita oli 12, raamatullinen luku sekin, mutta osa varisi. Omenapuun juureelta söin äsken vielä kourallisen kuukausimansikoita, Millanilta kuinkas muuten.) Vähän aikaisemmin istutettu perheomenapuu, jossa on muistaakseni kolmea lajiketta ympättynä samaan varteen, ei ole vielä kertaakaan edes kukkinut.

Vaan nyt on kukkia siinäkin!

Eivät tosin ole omenapuun kukkia vaan tuoksuherneen. Tuoksu on siis kutakuinkin yhtä huumaava kuin ompun kukissakin.

Tästä alemmasta kuvasta ei saa kauhean hyvin tolkkua, mutta vasemmalla taustalla on se sariola, jonka takana jätemateriaalista rakettu varastohökkeli. Kuvan oikeassa reunassa törröttää ne tatarin rontot, joista katkoin täytettä perennakohopenkkiin eilen.

Tuolta pihamme takana olevan metsikön takaa häämöttää ns. rantatie eli "kasitie". Nyt sitten osajatta meille :)