Kyllä kelepaa kun on sopevat reirut

Minen oo viä koskaa pessy mattojani meres, vaikka yli kakskytä vuotta on asuttu rannikolla. Minen joukaa tietääsikkää, mihinä tää niitä mattolaituria piretähän, jos saattuusin tarttemahan. Vaan en tartte. Kun on omat reirut. Paljuja ja soikkoja kempuralle vain. Ja soopaa ja porsta. Nykkum mun piti viruttaa kaks sellaasta oikeen vahavaa ja kuivanaki turhan painavaa mattua, niin mä päätin pestä ne maas päin, jottei trenkää nostella. Mies oli jostaki tiellairasta kuliettanu ison pellinpalan, josta soli taitellu sellaasen matalan ja leviän farin, justihin passelillevyysen nuolle matoolle. Siihem mä aamulla kannoon vettä lämpenemähän sarevesitynnyristä, tuohippuolin lisäsin pyykkipuluveria, jonka liotin kuumahan vetehen. Sinne sitte matto likuamahan. Pesualustan sain muovisen puutarhapöyrän kannesta, siitä kun jalaat irtuaa niin nätysti. Polovihin pujin sellaaset puutarhurin suojukset ja sitte konttimahan porsta toises ja suovam pala toises käres, kumikintahat viä käsiä suojaamas.
Oli se mies mulle toisenki reirun rustannu, vanahoosta vauvavvaunuusta sellaaset puutarhakärryt, johona on vanahoosta jääkaapiin ritilööstä tehty kori ja reunat. Kum matto oli pesty ja virutettu, soli nätty nostaa kärrin päälle ja siinä se sai valua ja orotella, kun miesväki nosteli autonrenkahia pinoohin ja niiren päälle flankut. Kärryttelin sitte maton flankkujen työ ja niiren päälle roikkumahan. Viä vähä letkulla viruttelin, niin pitääs passata. Vaan kyllä ny tuntuu tällaasen työtätekemättömän selijäs. Ei paljo trenkääsi enää tietokonehen ääres istuskella.