Loppulomapäiväkirjaa, ja yksi kukka

Eilinen oli tympeä päivä. "Niinku tuulehen puhaltaas." Koko päivä oli pimeää, kylmää ja sateista. Itse olin kiukkuinen ja mitään aikaansaamaton mököttelijä. Vasta illalla alkoi vähän helpata, kun aikani kierreltyäni tietämättä mihin ryhtyä muistin, että blogikirjoitus seurakunnan sivulle on kesken - ja kun sitten sain sen valmiiksi.
Menin sen jälkeen maata, lueskelin Totte Svenssonia saadakseni paremmin unen päästä kiinni kuin edellisyönä. Olinhan laittanut kännykän herättämään taas vartin edellistä aikaisemmin. Pitkin yötä taisi tuuli pieksää sadetta, koska siitä oli kaikuja unessakin. Tosin parhaiten unistani jäi mieleen, että hoidin vauvaa, koetin opettaa potalle, kun mulla ei ollut tarpeeksi vaippoja, jotakin epämääräisiä trasuja pussillinen. Vieläkin melkein harmittaa, että kaikki äitiyspakkausten sideharsovaipat kulutin aikanaan loppuun neljällä vauvalla.
Aamu valkeni sateisena, ja kun olin lukenut Svenssonini loppuun, prissasin miehen kauppaan (= tuuleen ja sateeseen) ostamaan mulle hiivaa ja jauhoja. Ja hänpä hoksasi tuoda kananmuniakin, vaikken muistanut muistuttaa. Nyt on taas nisua hetkeksi. Ja sadekin on tauonnut.
Kun pyöräilin maanantaina seurakunnan taloustoimistoon lunastamaan sapattiaterialiput itselleni ja miehelle, niin palatessa huomasin kotimäellämme kadun varressa hienon ilmestyksen. Mun piti pysäköidä pyörä, käydä nuuhkimassa ja ottaa kuva.

Komistus kasvoi kadun alkupäässä tontin aidan ulkopuolella, mutta talon omistaja oli jättänyt sen leikkaamatta, ympäriltä oli nurmikko kyllä ajeltu. Kimalaiset ynnä muut medenkeräilijät olivat varmasti mielissään. Tuoksukin oli ihanan makea. En kuitenkaan onnistunut lajin märityksessä. Otavan värikasvio ei tällä kertaa auttanut, enkä oikein neitstäkään löytänyt harhalaukauksin mitään sopivalta  näyttävää. Olisi pitänyt ottaa myös lähikuva (pitäisikö kipaista kadun toiseen päähän?), mutta jos tuosta klikkaamalla saa yhtään paremmin selvää ja jos vain joku osaa heittää arvauksia, niin otan ne kiitollisena vastaan.

Lapinmatkapäiväkirja osa 3 eli päätösjakso

Anopin syntymäpäiväaamu valkeni aurinkoisena. Kun mies kuudelta avasi kamarin oven, niin meinasimme sokaistua. Järven yli kilottava aurinko heijasteli säteitään valkoiseen muurinkylkeen.
Olin illalla tiskannut saunan kiuassäiliössä lämmitetyllä vedellä kaikki astiat. Tarkoitus oli koettaa välttää enää sotkemasta mökin astioita, koska emme aikoneet lämmittää kiuasta taikka kaminaa enää uudelleen. Meillä oli termospullojen korkit mukeina ja trangia, retkiluha sekä joitakin muovikippoja syömäastioiksi. Tuo luha lienee armeijaslangia, tarkoittaa lusikka-haarukkayhdistelmää. Sain mieheltä joululahjaksi erävarusteita, mm. pienen vyöhön ripustettavan kotelon, jonka sisällä oli lusikka, haarukka ja veitsi kompaktisti kokoon ja yhteen taitettavissa.
Aloimme vähitellen pakkailla kamppeita, tuulettaa sänkyvaatteet, kääräistä lakanat rinkkaan, tyhjätä ruuat kaapista ja semmosta. Mies halusi, että siivotaan kammi lähtökuntoon jo ennen kuin soutaisimme saareen tsekkaamaan hillatilanteen siellä. Saunan padassa kun oli vielä aamulla lämpimähköä vettä mahdollisiin luuttuamisiin. Minä hankasin ruokapöydän vakstuukia karhunkielellä samaan aikaan kun mies krapasi lattialautojen rakoja... Puoli kymmenen maissa haimme airot ja pelastusliivit liiteristä, väänsimme veneen tulpan kiinni, tsekkasimme katiskan (päästimme kaikki sinne uineet pikkuahvenet takaisin järveen) ja lähdimme saareen. Mieheni soutaa sinne kymmenessä minuutissa. Poika jäi kammille kotimieheksi lukemaan kirjaansa. Otin soutumatkan aikana kuvan järveltä kammille päin.

Olimme kuulleet miehen veljen perheeltä, että saaressa oli heidän käydessään raakileita ehkä litran verran. Emmehän malttaneet olla käymättä tarkistamassa, olisivatko kypsyneet, vaikka (tai koska) edellispäivän hillaretki oli vesiperä, pelkkä retki.
Tyhjän jälkeen muutamatkin marjat ilahduttivat. Todettiin kuitenkin, että kaikki ne vähäiset marjat olivat suolampareen rannan tuntumassa, joten kiersimme lampareen noin tunnissa ja saimme molemmat poimurimme kertaalleen täyteen. Poimuri on ns. mehukattikanisterista tehty leikkaamalla kaula pois. Vetoisuus siis noin litra.

Jätimme jälkeemme jokusen raakileenkin. Ellei marjastajia saareen eksy, jäävät hillat koppeloiden ja riekkojen eväiksi. Tyytyväisin mielin palasimme saaresta. Mies alkoi trangialla lämmittää eilistä minestronekeittoa. Jälkiruuaksi kahvin kanssa Vestlands lefsaa. Olin aamulla kostuttanut vedellä kaksi kuivaa levyä turpoamaan astiapyyhkeen päällä, sitten voidellut ne margariinilla ja ripotellut sokeria ja kanelia, käärinyt rullalle ja leikannut annospaloiksi. Trangian puhdistamisen jälkeen aloimme kasata hieman keventyneitä rinkkoja selkäämme. Ovet lukkoon ja ylös mäkihin. Kesken nousun kysyin mieheltä, missä auton avain mahtaa olla. Tsekattuaan minun ja oman rinkkansa hän jätti kantamuksensa polulle ja lähti juoksemaan takaisin kammille, arvellen avaimen unohtuneen tuvan pöydälle - vaikka minä melkein vannoin, että pöytä oli aivan tyhjä silloin, kun vakstuukia hinkkasin. Arvelin, että avain olisi pojan rinkassa. Hän oli painatellut meidän edellämme, joten lähdin hänen peräänsä. Auton luona saavutin hänet. Avainta ei löytynyt pojan rinkan taskuista. Niinpä tarkistin vielä uudelleen oman rinkkani - ja siellähän se avain oli miehen verensokerimittarin alla. Kohta mieskin palasi hukkareissultaan. Kamppeet kyytiin ja liikkeelle vikkelästi, pakoon paikalle ilmestyneitä paarmoja.
Paluumatka Ruotsin rajan tuntumassa Kolarin ja Pellon kautta (huom. isot alkukirjaimet). Kemiä lähestyttäessä poikettiin miehen veljen luona ja saatiin "kunnon ruokaa", kuten mies totesi retkimuonaan kyllääntyneenä, jälkkäriksi vielä mansikkakakkukahvit. Poika jätettiin matkan varrelle ja kotona oltiin kymmenen tietämillä. Ennen levolle laskemista perkasin hillat pakastepusseihin. Kaksi litran pussia... no, onpa pakkasessa vielä viime- ja jopa edelliskesäistä vuosikertaakin.

Loppuun vielä yksi kuva, vanamo ja jokin lieko.

Varmaan mustikkametsässäkin saisi liikuntaa ja kunto kohenisi, mutta sille ei mahda mitään, että mustikanpoiminta ei motivoi mua ollenkaan siihen malliin kuin hillan (vaikkei hillaa edes olisi).     Ellei ennen, niin ensi kesänä jälleen kammille, jos Herra suo.

Lapinmatkapäiväkirja osa 2

Torstaiaamuna puuroaamiaisen ja eväiden pakkaamisen jälkeen suuntasimme Metsähallituksen autiotuvalle. Sen lähistöllä on suomaastoa, josta olemme monena suvena keränneet talven (tai useamman) kakkumarjat. Otin mustikanpoimurinkin mukaani, vaikka jo harjun yli kävellessämme mustikkasato näytti heikolta. Rinteessä on tavannut olla mustanaan marjaa, niin että on ollut vaikea malttaa kulkea vain ohi. Koetimme pitää yllä ripeää patikointivauhtia eksyttääksemme verenimijät. Matkaan meni noin 35 minuuttia. Ensi töikseni kävin rannassa napsimassa kuvia.

 Kyllä tästä vedestä tohtii pakkikahvit keittää. Kuten kodalla teimmekin. Sen jälkeen, kun olimme ensin kierrelleet tunnin talvitien varressa olevia soita. Turhaan. Ei yhden yhtäkään hillaa. Ei edes raakoja. Jaa, rantasuolta taisimme pojan kanssa molemmin poimia yhden kumpikin...

Kodassa tulen ääressä olimme turvassa hyttysiltä, siinä oli mukava levähtää ja syödä eväitä. Myös autiotupa oli tällä kertaa paljon siistimmässä kunnossa kuin männä suvena. Roskiksesta kaivoin mukaamme muutaman tyhjän viinapullon, ja pojan kanssa hetken nakeltiin takaisin liiteriin sieltä ulosvaluneita klapeja. Sitten nuotio sammuksiin ja paluumatkalle. Askel painoi, vaikka astiamme olivat tyhjiä. Niinpä matkalla ottamani kuvakin on aivan samea, kun hikisenä höyrystytin linssin.

Palatessa kuljimme eri reittiä ja epähuomiossa kävelimme kammin ohi. Kellosta huomasin, että meidän on täytynyt mennä jo ohi, kun olimme käyttäneet matkaan kolme varttia. Silti olimme jo yhdeltä takaisin ja koko iltapäivä aikaa ahkeroida puuplassilla. Välillä mies teki ruuaksi minestronekeittoa ja minä tein lättytaikinan (johon tuikkasin tietty aamulliset puuronrippeetkin pellavansiemenineen kaikkineen), jota mies sitten alkoi jälkiruuaksi paistaa ulkona muurikalla. Sauna lämpesi ennen kuutta ja ennen saunaan menoa peiteltiin taas puut. Mutta sitä ennen otin kuvan aikaansaannoksestamme.

Tosin paljon pinottavaa klapikasaan jäi vielä seuraavillekin tulijoille. (Mökki on sellainen osakemökki, meitä on puolentoistakymmentä osakasta siinä.)

Saunan ja uinnin jälkeen menin sänkyyn jo kahdeksalta, tosin uni ei tullut ihan heti. Unessa olin kuitenkin siinä vaiheessa, kun mies tuli yhdeltätoista nauraen kamariin minut herättämään. Mies oli unenpuutteessaan alkanut laskea lampaiden sijasta poroja. Neljäänkymmeneen päästyään oli pokka pettänyt. Kännykkäkameran videolta minäkin sitten aamulla ihmettelin mökin ohittanutta tokkaa. Jospa saisi sen videon tähän jossain vaiheessa...

Lapinmatkapäiväkirja osa 1

Pitkästä aikaa mukaamme jokakesäiselle mökkireissullemme lähti myös jälkikasvua, pojista keskimmäinen, joka sitten paluumatkalla jätettiin opiskelupaikkakunnalleen. Viimeksi 5 vuotta  sitten meillä on ollut katrasta mukana.
Lähdön teettely oli omalta osaltani jokseenkin kankeaa. En osannut ryhtyä pakkaamaan. Onneksi mies tykkää eräelämästä ja samoilusta, niin ilmeisesti sellaiselle pakkaaminen on hänen mielestään jopa mukavaa. Ajelimme tiistaina anoppilaan yöksi, jos ei puolimatkan etappiin, niin osamatkan kuitenkin. Vein mummolle synttärituliaisiksi sytykeruusuja ja peurankellokimpun, jotka hän otti mieluusti vastaan. Häneltä kuulemma on peurankello hävinnyt puutarhasta. Hyvä tietää, voisin viedä tilalle alkuja.
Matka jatkui aamukymmeneltä. Rovaniemellä käytiin syömässä, vessassa ja täydentämässä ruokavarantoja. Toinen tauko Levin tuntumassa (jäde & vessa). Muonion keskustassa täytettiin huoltamolla vesikanisteri ja sitten alkoikin matkan loppuvaihe, 10 km päällystämätöntä tietä, 4 km metsätietä, auton pysäköinti ja tyhjäys, kumpparit jalkaan, rinkat selkään ja harjun yli kohti järvenrantaa. Saavuimme kammille viideltä.

Ehdittiin vähän aikaa jatkaa puiden pinoamista. Joku oli tehnyt jo hyvän pinon alun, jota itse kukin kammilla syksyn mittaan yöpyvä kasvattanee osaltaan. Alkava sade keskeytti puusavottamme, peiteltiin klapiläjä ja puupino pressuilla. Illan mittaan sade hellitti ja sateenkaaripari ilmaantui Pallaksen suuntaan. 

Lämmitettiin sauna ja kävin jättämässä talviturkkini Vuontisjärveen. Samoin kuin viime kesänäkin. Kauaa en ehtine olla talviturkitta.
Tämä paikka lumoaa minut yhä uudelleen. Ehkä suurimman vaikutuksen tekee hiljaisuus, jota nytkin rannalla kuunnellessani liikutuin kyyneliin.

"Sadon" ja "korjuuta"

Eilen söin oman maan nauriin. Sen ainoan syötävän kokoiseksi kasvaneen. Vaikka ei ollut iso sekään. Eikä kaunis. Vaikka laulussa ennen laulettiin "tyttö on kaunis kuin palonauris". Vaikken mikään tyttönen enää olekaan, en tahtoisi itseäni verrattavan tähän yksilöön:

 Osaisikohan joku kertoa, mistä on uupelos, kun nauriin kuori jää nuon kurtuullensa?

Vielä toinen kuva mittakaavan kanssa. Tuollaisille halkeamillekin on olemassa jokin selitys, jota en nyt muista. Makoosihin paloohin nauriini kuitenkin meni.

Tänään päätin jalostaa jääkaappiin nahistumaan jääneeet punajuuret kasvisborssiksi. Hain pihalta lipstikkaa ja persiljaa mausteeksi, revin onnettomat punajuureni ylös ja taitoin suurimman (?!) kaalinkeräni keittoa varten. Punajuurissa (noin 4 kipaletta) oli syötäväksi vain naatit ja yhdessä puolen peukalon mittainen juuri, jonka kuorin joukkoon. Oman maan pottuja en sentään vielä raaskinut alkaa kaivaa, kun jääkaapissa oli kaupasta haettuja. Tässä se minun kaalisatoni mittakaavan kera:

Olen minä jo muutaman herneenpalonkin napsaissut auki, pari kesäkurpitsapienokaista raastanut salaattiin, ja Millanilta saadusta kirsikkatomaatista voisi jo kypsiä maistella myös. Pieni on kaunista, onhan?

Unessa useasti sinun kaduillas, koulutie

Ennen etenemistä tämän kesäloman viimeiseen matkapäiväkirjaan kirjoitan muistiin yhden unisekamelskan viime viikolta. Koulutyöhön sekin liittyi, osin löyhästi. Siinä oli kolme juonenpätkää, jotka kiertyivät yhteen epämääräisessä järjestyksessä, kenties kuten jossain elokuvassa tapahtumia kuvataan vuorotellen eri näkökulmista.
Eka juonne kuvasi eniten varsinaista koulutyötä. Olin mennyt valmistautumattomana hommiin, vasta koululla älysin ruveta miettimään kuvistyön aihetta. Jokin aihe juolahtikin mieleeni, mutta olen sen unohtanut. Ei haittaa, sillä se oli oikeasti tosi surkea idea. Sitten onneksi muistin, että mullahan on parillisilla ja parittomilla viikoilla erilainen lukkari. Tuli kiire tsekata kalenterista, kumpi viikko nyt oli ja helpotuksekseni huomasin, että kuvista olisikin vasta seuraavalla viikolla. Luokkaan mentyäni kysyin oppilailta, millaisia päivänavauksia heillä on tavannut olla. He kertoivat, ettei minkäänlaisia. "No, minä ainakin tiedän, mistä tänä aamuna teille puhun", vastasin heille. "Liikenteestä."
Siihen liittyivät ne toiset unijuonteet. Toisessa joku tyttöoppilas tuli istumaan autoni rattiin ja kauhukseni yritti käynnistää sen. Yritin häntä kieltää ja varoitella, muttei ollut kuulevinaan. Kiersin etuovelle ja huomasin, että hameeseen pukeutuneella ei ollut lainkaan pikkuhousuja... Koetin olla diskreetti, samalla yrittäen selittää, mitä vaaroja liittyy siihen, jos hän saa auton liikkeelle. Varoitin, että jarrut toimivat huonosti eikä hän saisi autoa pysähtymään, jos se käynnistyisi. No, tietenkin se käynnistyi ja lähti liikkeelle, takaperin. Tyttö sai demonstraation siitä, että olin puhunut totta. Kumpikaan meistä ei saanut peruuttavaa autoa pysähtymään, vaikka poljettiin jarrupoljinta pohjaan ja vaikka vedin vielä käsijarrunkin päälle. Tyypillistä autounissani.
Viimeinen juonenpätkä:  Ajoin autolla, kas kummaa, etuperin, kun kadun varressa olevasta parkkiruudusta eteeni syöksähti entinen naispomoni. Vaikka ehdin tehdä väistöliikkeen kadulle, automme törmäsivät sen verran, että jotain pomoni autolle tapahtui, ainakin etuovet aukesivat. Minä jatkoin matkaani miettien, pitäisikö pysähtyä asiaa selvittämään, vaikka käsittääkseni hän oli itse syyllinen.
Äh, kouluongelmia ja auto-ongelmia :(
Luultavasti viimeaikaiset törttöilyni liikenteessä palasivat uniin kummittelemaan sen takia, kun mieheni anoppilassa otti puheeksi "sen auton, jonka vaimo ajoi lunastuskuntoon". Toki siinä tilanteessa löin asian leikiksi: "Miehellä on ollut varmaan kolmisenkymmentä ajoneuvoa, ja hän muistaa tuon ainoan, jonka olen ajanut lunastuskuntoon." Mutta jossain mielenpohjukassa autotraumani jäytävät varmaan iän kaiken.  Kuin myös koulutraumat. Trauma on liian voimakas sana, mutta sopivan napakka.

Kesäseuramatkapäiväkirja osa 2

Hohhoijaa, pitäisi oikeastaan kirjoitella nyt mökkireissupäiväkirjaa, mutta olen jotenkin kronologisuuden orja. Järjestyksen ihminen  (jos siskoo luet tätä, niin älä yhtää hirnu).

Tulimme taas päivän etuajassa pohjoisesta (johon reissuun palaan myöhemmin), ja nyt kun mies on mennyt maanpakoon asuntovaunuun katsomaan olumppialaisia, niin voinen yrittää rauhassa jatkaa kesäseuroista.

Seurat alkoivat osaltamme perjantaina kuoroharjoituksilla aamukymmeneltä. Kuoronjohtaja Ilpo oli hyvillään piskuisesta laumastamme, joka oli paljon suurempi kuin hän oli odottanutkaan. Hän tosin tiesi porukan vielä kasvavan päivän mittaan. Toiset harjoitukset sovittiin samalle päivälle kolmeksi, jolloin väkeä olikin kenties tuplasti aamuun verrattuna. Erityisesti Ilpo iloitsi meidän alttojen suuresta määrästä, niistä kun kuulemma on yleensä pulaa, kun melkein kaikki naiset haluavat laulaa melodiaa.
Saimme iloksemme ruokailla ilmaiseksi muiden talkoolaisten kanssa harjoitusten jälkeen ennen kuin varsinainen seuraruokatarjoilu alkoi ja Heinis-kahvila avautui. Selitettäköön tuo Heinis samantien. Kahvilan nimi tulee siitä, kun sen tuotto menee Kangasalla sijaitsevan UH:n Heinäkallion leirikeskuksen hyväksi.

Talkooruokailun jälkeen jätimme seminaarin väliin, niin meillä oli aikaa käydä kävelyllä ja tutustumassa Lapinlahden kirkonkylään. Emme kuitenkaan kävelleet Matin ja Liisan asemalle saakka, olisi pitänyt lähteä toiseen suuntaan ja jatkaa muutama kilometri. Idylliseltä näytti nykyinenkin asemarakennus, joka ei tosin tähän kuvaan mahtunut. Mitä lie makasiineja oli Asematien varressa.
Kävelyn ja kauppareissun jälkeen otin vielä päiväunet asuntovaunussa ennen Aino-kuoron harjoituksia klo 15. Neljältä oli avajaiset, joissa musiikkia esittivät Paljaat jalat -kuoro sekä haminalaiset Suortin sisarukset. Myös Matti ja Liisa pistäytyivät avajaisissa kyselemässä junan saapumista... (Voi sentään sitä klassikkoa, "Raatatie on tehty rauasta!" "Ja vestie on tehty veestä ja maantie maasta".)

Avajaisten ja kolmansien kuoroharjoitusten jälkeen käytiin syömässä monitoimitalon ruokasalissa. Oikeat astiat! Ei kertakäyttöjätettä!! Sitten kuuntelimme entisen kirkkoherramme raamattutunnin ja yllätyimme molemmin positiivisesti.

Ekan seurapäivän päätteeksi mies saatteli minut kirkkoon iltaseuroihin, kun hän itse lähti hikilenkille tasapainottamaan verensokereita. Kuvassa puheenvuoroa käyttämässä vankilalähetti, evankelista Helvi Lahtinen. Myös mm. Niilo Hakala piti lyhyen seurapuheen perjantai-iltana. Kirjamyynnissä äkkäsin Niilon elämäkertakirjasta, että hänellä on huikea titteli/sotilasarvo, peräti viiden sanan yhdyssana: yleisesikuntaeverstiluutnantti. Mä sitten tykkään yhdyssanoista, kun ne on oikein kirjoitettu! Kolmas puhuja oli Kerttu Nygren, lähetystyöntekijä, jota on aina ilo kuunnella. Sitten oli sellainen nuorimies, entinen vankilakundi (Helvin ex-asiakkaita), joka lauloi pari omaa lauluaan sekä Leppilammin Minun käteni soi. Laulut kuuluivat hyvin, mutta spiikkauksensa eivät, vaikka hänelle kiikutettiin toinenkin mikki eteen.

Mies oli yrittänyt löytää minut kirkosta lenkkinsä jälkeen, mutta yhytimme toisemme vasta vaunulla.

Lauantaiaamuna kuuntelin vaunussa outoa määintää. Piti kurkata ulos, näkyisikö siellä jostain syystä lampaita. Ei näkynyt, mutta kohta kuului määkäisyjä uudelleen. Puun latvasta. Outo murre noilla savolaisvariksilla. 
Seurapäivä alkoi meillä hitaasti, niin aamun sana kuin aamuseuratkin jäivät väliin, mutta raamattutunnille jälleen ehdimme, eikä se jäänyt ensimmäisen varjoon. Sitten taas nopeasti syömään ja täydellä mahalla Aino-kuoron harjoituksiin. Keskipäivän seuroja seurattiin vain puolella korvalla, jutellen samalla kuopuksemme kummisedän kanssa, joka tekee työtä Lasten Missiossa. Hänellä oli oma esittely- ja myyntipöytä seuroissa.
Iltapäiväseuroissa istuimmekin sitten tiiviisti, jännäten ehkä vähän kuoromme esiintymisvuoroa. Laulut menivät kohtalaista paremmin. Harmi vain, ettei ollut kännykkä mukana, jotta olisi voinut pyytää jotakuta ottamaan kuorostamme kuvan. Mikä hauskinta, mukana laulamassa oli kaksikin äidin serkkua, sisarukset Mikko ja Elma. Kolmas seuroissa mukana ollut sisar Martta ei kuitenkaan ollut kuorohommissa.

Kesäseurojen teema oli Minä olen tie. Juhlaportin viereen oli rakettu heinäpelto kuvaamaan herätyksen alkamisesta kuuluisaa Telppäsniittyä. Uskalsin työn viereen - jos en nyt aivan maata, niin - istumaan.

Lauantai-iltanakin kävelimme kirkkoon matkalaulumessuun. Ehtoollisen vietto kesti pitkään, vaikka oli kahdet jakajat. Niinpä ehtoollisella käytyämme livistimme pikkutauolle ennen salamaseuroja, joissa äidin serkku Mikko laulatti matkalauluja.

Sunnuntaiaamuna piti meidänkin olla ajoissa liikkeellä, koska kuoromme kokoontui pikkuharjoituksiin puoli kahdeksalta. Jotkut kuorolaisparat eivät ehtineet saada edes aamupalaa ennen aamuseuroja, kun aamiaista alettiin tarjoilla vasta tuolloin puolelta. Mutta meillä oli omat eväät vaunussa. Aamuseurojen laulumme olivat astetta vaativampia kuin lauantain laulut, eivätkä ne sitten ihan niin hyvin menneetkään, jälkimmäinen onneksi ekaa paremmin, niin jäi hyvä maku suuhun.

Seurojen jälkeen oli hyvin aikaa laittautua kirkkoon. Sanajumalanpalvelus toimitettiin Suomalaisena messuna (mutta ilman ehtoollista). En ole siihen aiemmin osallistunut, vaikka olen cd:ltä kuunnellut ja messun lauluja harjoitellut ja esittänyt Jedidot-porukan kanssa. Jo pelkästään musiikki oli siis huikea ja koskettava kokemus, mutta kyllä jumiksen kruunasi vanharovasti Päivö Parviainen olemuksellaan ja saarnallaan. Kun saarnavirtenä laulettiin Laulu Suomelle ja kun Päivö-rovasti heilutti kädellään tahtia, en kyennyt pidättelemään liikutustani.

Ennen ruokaa ja ruuan jälkeen ehdittiin laittaa vaunu lähtövalmiiksi. Päätöstilaisuudessa, lähetysjuhlassa oli ohjelman lopussa aika luovuttaa viestikapula eteenpäin, lapinlahtisilta raahelaisille.

Emeritus kirkkoherramme Kalevi pyysi kaikki paikalla olevat raahelaiset lavalle vastaanottamaan kapulaa, niinpä mekin sinne kapusimme. Unohdin, että minun toinen valkoinen sukkani oli veressä, kun olin raapinut hyttysenpuremaa ja repinyt siitä sitten ruven irti. No, sehän passasi, kun kapulanluovutuksen yhteydessä muisteltiin edellistä kapulanvaihtoa ja sitä, että silloin oli toivotettu uusille juhlien järjestäjille "verta, hikeä ja kyyneleitä". Verenvuodatus alkoi hyvissä ajoin. Oli sillä kirkkoherralla sellainen taka-ajatus tuossa lavalle kutsumisessa, että hän sai esitellä ja mainostaa meitä tulevan talkooporukan alkusiemenenä... Pyysin miestäni ottamaan kuvan yleisöstä, koska siellä istui hyvin hollilla Elma-serkku miehensä kanssa. Mies innostui sitten rätkimään muitakin kuvia lavalta käsin.

Tästä yleisökuvasta ei Elmaa löydy, mutta sieltä eturivistä voi bongata uuden piispan Jari Jolkkosen sekä vanhan rovastin Päivö Parviaisen - joka muuten taitaa oikeasti olla tullut vanhaksi: täytettyään sata vuotta hän on näköjään alkanut käyttää kävelykepin sijaan rollaattoria.

Kotimatka sujui leppoisasti siihen saakka, kunnes osuttiin ukkosmyrskyyn. Siten se sujui vielä leppoisammin (lue: hitaammin).

Kiitos Lapinlahti ja tervetuloa ensi kesänä Raaheen! Tai miksei jo tänä kesänä, täällä on viikon päästä valtakunnallinen Israelin Ystävät ry:n kesäkonferenssi.