Railakkaat rasat

Selvittiinhän tästä viikosta. Jopa niistä lehtori Musan sijaisuustunneista. (Kiitos muistamisesta.) Meillä on mukavia kasiluokkalaisia, kyllä niiden kanssa pärjää tämmönenkin taavi. Lopulta sain myös stj:n langanpäähän ja sain sovittua maanantaille sellaisen ajan, joka sopii sille pääluottamusmiehellekin (nyt siis tiedän oikean tittelinkin). Ja kun keskustelin työparini kanssa näistä työnkuvamuutoksista, niin löysinpä vielä yhden edun tästä tulossa olevasta muutoksesta: mä ehdin alta pois ennen esimiehen, so. rehtorin vaihtumista.
Itselleni ja toivottavasti muillekin piristykseksi länttäsin kuvan nuosta rasoosta, joita olen nyt neulonut. Niiden on tarkoitus muodostaa setit Aulikin neulomien pipojen kanssa. Jos vielä säärystimiäkin näistä samoista langoista... Olin ilahtunut, kun eräs kollega huudahti nuo keltaiset mulla työn alla nähdessäni, että "Voi miten ihanat!" Taaskaan salamavalokuva ei tee oikeutta värien railakkuudelle. Pyhäinpäiväviikonlopun vietto alkoi pakollisella käynnillä ruokakaupassa ja sieltä päin yhtä pakollisella kyläreissulla. Kuunneltiin taas korvat soiden, kun emäntä paasasi kuinka tyhmiä, uteliaita ja kaikin puolin aivan vääränlaisia ihmisiä nämä pohjoisen ihmiset ovat.

Mutta nyt saa sitten taas hetken olla rauhassa.

Tieto ei aina lisää tuskaa

Ihmismieli ja psyyke on sitten jännä apparaatti. Toisaalta on se muutosvastaisuus. Mutta sitten kun saa vähän tiedonvaloa tulevaisuuden hämäryyden ylle, niin mieli alkaakin välittömästi sopeutua löytämällä muutoksesta hyviä puolia. Näin ainakin minulla, en tiedä muiden päänsisäistä defenssimekanismeista.
Nyt on ruokatunti, vielä 20 min, ja keskusradiosta soi tukari-radion valitsemaan reipasta musiikkia. Minä hytkyn tahdissa täällä työtilassa, kun ei ole muita läsnä.
Tänä aamuna menin kysymään rehtorilta, tietääkö hän yhtään, minkälaista työnkuvan muutosta minulle ollaan kaavailemassa, niin hän kertoi, mitä tiesi. Välitön helpotuksen tunne. Se oli se epätietoisuus, joka lisäsi tuskaa.
Mutta kyllä äsken kalakeittoa nauttiessani jouduin nieleskelemään kyyneleitä, kun katselin ruokailevia lapsukaisia. Luopumisen tuskaa.
Ensi vuoden alussa on jäämässä eläkkeelle eräs kollega eräältä kyläkoululta, ja siellä tarvittaisiin sitten eskariopea... Sellaista palaveriasiaa on siis tiedossa maanantaina, eikä minun tarvitsekaan mmiettiä ja arvailla koko viikonloppua. Kiitos ja ylistys.

PS. Pakko lisätä tähän vielä Päivän Sana, jonka bongasin tuosta sivusta: "Minä nostan silmäni vuoria kohti, mistä tulee minulle apu? Apu minulle tulee Herralta, joka on tehnyt taivaan ja maan." Psalmi 121:1-2

Synkeät aatokset

Oli jonkin sortin virhe pitää vapaapäivä sen jälkeen, kun oli tullut tieto tulevasta "työnkuvan muuttumisesta". Koko kaunis päivä on mennyt ensin murehtiessa ja sitten harmistuneena. Näin ne pitävät hullua jännityksessä ja köyhää kyykyssä. Stj vastasi tänään sähköpostiini ilmoittamalla, että palaveri on maanantaina klo 14. Menee siis vielä viikoloppukin pilalle sitä jännätessä, että laitetaanko minut kenties jo heti joulun jälkeen jonnekin sivukoululle luokanopettajan hommiin. Kun ei tiedä, mitä on kaavailtu, niin mielikuvitus luo mitä eriskummallisempia vaihtoehtoja. Kuoroon polkiessa kiukuttelin itsekseni, että olen koettanut olla uskollinen työnantajalle jo reilut 20 vuotta, mutta silti koen itseäni kohdeltavan kuin ongelmajätettä. Olisipa mainiota, jos joskus tulisi vaihteeksi kutsu "kriisipalaveriin, kun jostain syystä ei olekaan tarvetta tänä vuonna muutta työnkuvaa".
Tänään olisi ollut hieno sää pyykkäykselle ja karpalosuolla kulkemiselle (kuorokaveri oli käynyt). Muta minä vain nyhräsin viimeistellen ompeluksia. Siinä työmurheita vatvoessani mietin sitäkin, että jos tässä alanvaihtoon minut ajettaisiin, niin ompelemaan en ainakaan ryhtyisi työkseni. On se niin tylsää hommaa, että kyllääntyisin kohta. Ainakin tällaiseen sarjatuotantoon. Puuvillanauha loppui - onneksi - kesken. En olisi varmaan enää yhtään jaksanutkaan. Toki varmaan yleinen paha tuuli ja alituinen huokailu sai ompelemisen maistumaan entistä happamemmalta.

Retromekon tarina

Tänään pääsin eroon tästä mekosta. Parhaalla kuviteltavissa olevalla tavalla.

Aikanaan, kun innostuin menemään opiston kudontakursseille, tulin toteamaan, että minulla oli liian vähän "liinaista" kudetta suhteessa trikoo- ja collegekankaista leikkaamiini. Niinpä etsiskelin jonkin aikaa kierrätyskeskukselta ja kirppareilta liinaisia kankaita ja vaatteita, leikatakseni omialtaisia kuteiksi. Sellaisella reissulla joukkooni tuli myös tuo kuvan mekko. Ajattelin, että se on sen mallinen ja värinen, ettei sitä enää kukaan päälleen pue. En kuitenkaan koskaan ennättänyt alkaa leikata sitä kuteiksi. Jossain vaiheessa - kun matonkudevaatteita alkoi olla kertyneenä liikaa - karsinkin kudevärkeistä pois kaikki, mitä voisi vielä muuten käyttää. Nyt mulla on ollut taas parina kesänä käytössäni mm. yhdet valkoiset housut, jotka ostin 25 vuotta sitten ja jotka olin jo kerran hylännyt matonkuteiksi. Pelastin myös tämän mekon syrjään, miettien veisinkö sen takaisin kierrätyskeskukseen.
No sitten huomasin erään uuden kollegani käyttävän samantyyppisiä mekkoja. Kerroin hänelle, että minulla olisi tuollainen aivan joutavana. Hän kiinnostui, ja lupasin sen hänelle toimittaa näytille heti kohta, kun sen löydän.
Mutta sitten en löytänytkään mekkoa enää sieltä, missä oletin sen olevan. Aloin epäillä muistiani ja uskoin vieneeni sen sittenkin jo kierrätykseen.
Kunnes syyslomalla etsiessäni tilkkukirstustani mustaa kangasta housujeni paikkuuseen (kerroinko, että pyörällä kaatuessani sain housujen polveen reiän?) silmäni sattuivat tuttuihin väreihin ja kuvioihin. Riemastuneena vein mekon ulos suoristumaan. Muutaman tunnin oikenemisen jälkeen otin siitä kuvan ja lähetin kollegalle näytille. Hän vastasi "ihana, ihana mekko!" Sovimme, että voisin viedä mekon kouluun ja antaa erään kollegaani lähellä asuvan oppilaan matkaan. Mekko oli minulla jo eilen mukanani, mutta en nähnyt kyseistä oppilasta. Näytin mekkoa työparilleni, joka totesi, että nuo ovat juuri nyt suurta huutoa. Mietin siinä ääneen, että ei kyllä siltikään ole minun tyyliäni. Tänään sitten sain mekkopussin pois käsistäni.

Ympäristörikoksen selvittelyä

Viimeaikaiset roskien poimimisemme synnyttivät alitajuntaani roskaamisunen viime yönä. Olin tulossa leikkikentän ohi kotiin päin, ohitin siinä leikkiviä lapsia, kun näin maassa muovipullon. Rupesin sitä nostamaan, kun huomasin, että se oli vielä yli puolillaan juomaa. Kysyin koululaisilta, oliko pullo jonkun heistä. Kukaan ei sanonut mitään. Pulloa katsellessani arvelin itsekin, että tuskin on näiden lapsukaisten jätöksiä, siinä kun näytti olevan ruotsalaista siideriä. Samassa näin likellä toisenkin pullon, muovisen viinapullon. Ne kerättyäni näin seuraavaksi muovisen keksirasian. Kun aloin nostaa sitäkin, näin lopulta, että siinä tienposkessa oli kokonainen kaatopaikka, rasioita lojui siellä täällä, siinä könötti myös vanha pakastin kansi auki, ja sen sisällä oli ties mitä. Sitten huomasin myös avonaisen jääkaapin täynnä epämääräistä tavaraa. Hulluinta oli, että jääkaappiin oli kytketty sähköt. Siinä se hurisi ovet seljällään. Siinä vaiheessa paikalla oli jo muitakin asian ihmettelijöitä. Joku kuului soittavan poliisille kapsäkistä, joka paikalta oli löydetty, täynnä seteleitä. Olin huojentunut, kun arvelin, että paikalle on tulossa virkavaltaa selvittämään tapahtunutta ympäristörikosta. Ihmetytti, että onko joku tosiaan asunut tässä taivasalla, kun keittiökalusteita oli vierivieressä.
Voisinpa sanoa nyt ihan vilpittömästi, että onneksi se oli vain unta. Tarkoitan siis, että kunpa voisinkin sanoa... mutta valitettavasti todellisuus tahtoo olla yhtä karua.

Hökellystä

Alkoipa marraskuu jotenkin hektisen tuntuisesti. Asioita tupsahtelee aina klimpeissä. Eilen sovittiin työparin kanssa, että hän pitää tänään vapaapäivänsä, kun ½-open pitäisi oleman tulossa kaverikseni toiselta koululta. No, aamulla tuli tekstiviesti puolikkaalta, ettei hän irtoakaan. Eihän siinä muuten mitään, mutta kun sähköpostiin oli tullut muistutus tämän iltapäivän palaverista, johon minun olisi pitänyt irrota viimeiseltä tunnilta ja jonka olin tyystin unohtanut. Onneksi koulunkäyntiavustaja olikin yllättäen vapaana, joten sain hänet sijaisekseni viimeiselle tunnille, jotta pääsin monikulttuurisuushankkeen ohjausryhmän palaveriin.
Eka oppitunti meni mukavan rauhallisesti, oppilaat tekivät omia hommiaan ja me teimme kaikessa rauhassa karttatehtäviä maahanmuuttajaoppilaiden kanssa, kun rehtori tuli tunnin lopussa sanomaan, että minun pitäisi soittaa välitunnilla stj:lle. Äh, se tietää yleensä huonoja uutisia. Stj sanoi, että S2-määrärahoja vähennetään ensi vuonna, mistä syystä minun työnkuvani tulee muuttumaan. Käyttikö hän vielä sanaa "totaalisesti"? Siksi minun pitäisi käydä stj:n luona palaverissa, halutessani voisin pyytää mukaani työsuojeluvaltuutetun - vai olikos se ammattijärjestön asiamiehen (no joka tapauksessa tietyn open meidän koululta). Vasta jälkeen päin aloin miettiä, muuttuuko työnkuva heti joulun jälkeen vai vasta ensi syksynä. Kaikki selviää palaverissa, joka pitäisi nyt järjestää pikapuoliin. Joko menen torstaina yksin tai alkuviikosta sen henkisen tuen kanssa, riippuen, mitä stj vastaa sähköpostiini.
Toinenkin oppitunti meni vielä aika mukavasti, mutta kolmas ja neljäs tunti olivat pinnaa kiristäviä. Tietysti pinnani oli jo valmiiksi kiristynyt näiden palaveri- ja työhuolien takia, mutta kyllä pari poikaa edesauttoivat venyttelemällä hermojani. Tähän väliin voisin kertoa vielä sellaisesta poikkeuksesta, että musiikin opettaja kysyi, voisinko olla hänen sijaisenaan perjantaina iltapäivällä kaksi tuntia. Ja tietenkin menin hövelisti lupaamaan, tsekattuani luokkamme lukujärjestystä ja kysyttyäni työparilta. Minun on vaikea sanoa "ei". Ja olenhan tuolla töissä sillä periaatteella, että teen mitä pyydetään, valikoimatta. Saa pitää peukkuja mulle perjantaina. (Jos kohta torstainakin.)
Vaan enpä kyllä kadehdi rehtorinkaan päivää, hän kun joutui selvittelemään erästä vahingontekoasiaa ja sitten vielä toistakin rikkomusta, jota en nyt tässä erittele.
Ajattelin, että jospa itse pitäisin sitten huomenna sen vapaapäiväni. Tunnen olevani sen tarpeessa.

Sanansyöntiä

Tarkoittaisipa tuo otsikko (pelkästään) sitä, että olen nauttinut annoksen (mieluiten aimo-) Sanaa joko korvain tai silmäin kautta. Mutta kyllä mä nyt viittaan lähinnä siihen, etten sitten pitänyt lupaustani, että eilisiltainen postaus olisi lokakuun viimeinen. Tänään on lokakuun viimeinen ja tänään ja tässä tulee sitten lokakuun viimeinen.

Ensin tuo sama valokuva, jonka postasin jo aikaisemmin, viikko sitten otettuani sukat lähetyspiiristä mukaani entrattavaksi.
Tänään ennen kuin lähdin lähetyspiiriin ja samalla viemään sukkia, otin vielä kuvan valmiistakin. Nämä ovat siis vain puolilavasta varvaskärkeen minun teelmääni. Varsi ja kantapää ovat tuntemattoman puurtajan siistiä käsialaa.

Lopuksi pieni mutta tärkeä tiedote: poika on saapunut Suomeen ja opiskelupaikkakunnalleen. Serkun äiti tuossa jo lähetyspiirin aikana mulle soitteli, että onko pojista kuulunut mitään. En sitä ennen ollut itse edes muistanut, että poikien pitäisi tänään palata. Laitoin kotona tekstarin, johon tulikin pikapuoliin vastaus: "Täällä ollaan jo."