Johan nyt on markkinat!

Taas tänään tuntui siltä, että "mua ei tarvita joukkopaikoos". Ei kylläkään tällä kertaa (pelkästään) siksi, etten olisi osannut käyttäytyä. Kun olin käynyt viemässä kirpparipöytään kirjoja, vauvanlakanasetin ja pari miniroskista ja kun yritin jatkaa matkaani kenkäkauppaan, huomasinkin torin kulmilla, että kävelykatu on ihan tukossa: kojuja ja ihmisiä. Kaarsin sitten autotielle päästäkseni nopeammin eteenpäin ja puikahdin takaisin ihmisten sekaan vähän ennen sitä kohtaa, missä muistelin kenkäkaupan olevan. Mutta vaikka miten kuikuilin, en löytänyt kenkäkaupan kylttiä. Aloin epäillä muistiani ja nöyrryin kääntymään kävelykatua takaisinpäin, jospa se liike olikin jo ennen liikennevaloja. Katsoin viisaammaksi pysäköidä fillarin hetkeksi telineeseen (vaikka ehkä se oli tarkoitettu terassiasiakkaille?), jotta pääsin sukkelammin etuilemaan ihmisiä, jotka lorvailivat joutavaa rojua haalimassa. Löysin minä jonkinmoisen kenkäkaupan, jonka nimi oli kenkä casa(!??!?), ja nimestä huolimatta menin sisään, vaikka tiesin, etten siellä saisi plussaa. Olisi siellä ollut jokunen ekkokin, mutta kun ei ollut näkösällä kokoani, niin lähdin sovittelematta pois, otin pyöräni ja päätin yrittää katsastaa kävelykadun loppuun asti vielä kerran, jos vaikka olisin missannut vanhan tutun plussaliikkeen.  Kauheasti ihmisiä, mutta ei yhtään tuttua, jonka olisin tuntenut paikkauntalaiseksi ja jolta olisin voinut kysyä, missä se liike nykyään on. Päätin suunnata kirjastoon. Siellä ei ainakaan olisi hulinaa, voisin lainata Pratchettia, jota tytär kyseli kesälukemiseksi. Ja TAATUSTI kirjastossa osattaisiin neuvoa, mistä löytyy kenkäkauppatietoa. Mutta kas, kesälauantaisin kaupunginkirjasto onkin suljettu. Kotimatkalla näin sitten yhden tutun naisen, joka vahvisti epäilyni, Sivulan kauppa on lopettanut jo aika päiviä sitten.
Mä tykkään kotikaupungistani enemmän sellaisena kuin se on suurimaan osan vuotta: hiljaisena ja kuolleena.

Mies ehdotti, että käytäisiin katsomassa hh:n valikoima. Ja käytiinkin. Useiden sovitusten jälkeen olin löytänyt yhden parin, joka oli melkein riittävän hyvä. Mutta mies ei kuitenkaan suositellut ottamaan 80€:n riskiä. "Etsitään vielä", ja niin käytiin sitten marketissakin, jossa jo eilen ruokaostosten yhteydessä vilkaisin yliolkaisesti ja -mielisesti popoja, joiden en uskonut sopivan pitkille kävelymatkoille, enkä mihinkään muuhunkaan. Jälleen useiden yritysten jälkeen olin saanut jalkaani melkein hyvät reebokit ja adidakset, mutta ei vieläkään nappiin. Sitä paitsi, en ehkä sittenkään olisi kehdannut pitää niitä mekon kanssa, vaikkeivät olleetkaan täysin lenkkarien näköiset.
Siinä tarjouskoreja penkoessa ihmettelin ääneen, mitä järkeä on teettää ja kaupata kenkiä, joita ei voi käyttää. Pitäisi olla suutareita, jotka tekevät kengät mittojen mukaan. Vielä on yksi isompi kauppa tsekkaamatta. Argh. Mutta jos sieltä löytyisi, niin olisi se vaivan väärtiä kuitenkin.   

Uudet yllätyskukat

Tämä kesä on ollut nyt kyllä sellainen, että ainakaan meidän pihassa ei voi vielä puhua kukkaloistosta. Toki sireenit ja lupiinit ovat juuri nyt kauneimmillaan, ja uskollinen pikkusydän jaksaa ilahduttaa kesä toisensa perästä, samoin iloitsen violeteista illakoista ja iiriksistä (helluntaililjoista?). Perennoista siis piisaa ilon aiheita. Mutta kesäkukkakylvökset ynnä -istutukset ovat vähintään sen puolitoista viikkoa myöhässä, kuten kaikki muukin. Pienet malvikin alut olivat tukahtua vesiheinän ("muron") alle, torstai-iltana viimein revin enimpiä katteeksi. Kukkalaatikoissa edistyminen on ollut kovin hidasta, etenkin talon kadunpuoleisella kantilla. Jospa jo ensi kesänä jättäisin sinne laatikot laittamatta :(
Vaikka siis ulkona löytyy kukkailon aiheita, jos kohta pienoista turhautumisen aihettakin, niin iloisen yllätyksen soi minulle vielä uudelleen ihanainen posliinikukkaseni. En ollut uskoa silmiäni, kun huomasin siinä jälleen nuput. Vastahan se keväällä nuputteli.

Avautuneiden kukkien tuoksu tuntuu nenääni erityisesti iltasella. Onkohan asia oikeasti niin, vai luulottelenko?

Onneksi tämä on jaksanut minua ilahduttaa, kun kliiviaan ei ole tänä kesänä ilmaantunut kaipaamaani kukkavanaa. Eikä kohtalonköynnöskään ole alkanut kukkia. Valtavan isot lehdet vain teki, suurin isompi kuin pivoni.

Alavilla mailla hallan vaara

Eileen ehtoolla kun uhaattihin hallalla, menin perästäki pihalle kattelemahan jotaki roitia perunanvarsien ja kesäkurpitsojen päälle. Ei ne mun kateharsoni hamoos ollu, mutta oli vähä onhoosta, pari soiroa ja siinä soli koko laharin vähäänen. Verin sitte isoon pulukan perunanvarsien peitooksi, ja pari tyroksilootaa. Sitte vasta havaattin, jotta mansikankukat mun ny ainaki pitää suojata, jos meinaan hallaa pelijätä. Lähärin kollaamahan markiilta lisää trasua, kun ne mun riepuni ei peittäny koko plassia satikas kun kesäkurpitsoolle ei piisaanu ollenkaa. Rookasin katoksen alta sellaasia hopian färisiä auton peittoja, nehän on sopevan keviöötä. Jo rupes fällyt piisaskentelemahan. 

Motin tänään kuvan, kun olin mansikkamaan riisunu. Näköö jotta on kukkia. Ja näköö kuinka moskaanen mun mansikkamaani on. Son aiva armon varas, jos satua tuloo, eikä emännän ahkeran hoiron varas. Sanoovat, jotta mansikkamaa pitää uusia oliko peräti kolomen vuoren perästä, no kumminki jotaki viiren vuoren väliin. Tämon ollu näillä sijoollansa jouki kymmenen vuotta, ja kyllä mun tulis surko kääntää maata, joka nuon viä kukkii.  
Tuosta kuvasta ei vissihin ihan eroota, jotta siinon vasemmalla lipstikan takana valakosipulia ihan fällynä. Seas on joku isoompi valakosipuli, mutta sitten niitä pieniistä siemensipuliista kasvanehia, jokka koitan syksyllä istuttaa vähä harvempahan, jotta ens suvena kasvaasivat isoommaksi.

Pitääköhän mun tänehtoona taas levittää roitia kasiven päälle? Havaattin tuos, jotta se pulukka ja tyroksiloorat on aina vaan kohopenkis perunooren suojana. No, olokohon ny viä ens yön.

Lehtimäen Jyske

Minen oo pruukannu ikänä piitata mistää urheilukilipaaluusta, en kattojana enkä ainakaa kilipaalijana sen koommin kun alakouluikääsenä olin kunnan koulujen välisis yleesurheilukilipaaluus ja koitin juosta kuurenkymmenen metrin matkaa ja hävisin kun... rasa kirkonkylääsille ja viä oman luokan Leallekki! No tänään kumminki on munki pitäny hilijaa ittekseni hehkuttaa, kun nuos kilipaaluus on tullu sellaanen nimi vastahan kun Lehtimäjen Jysket. Siinon jotaki niin kotoosta, vaikken oo siältä kotoosin. Solis kumminki voinu olla vaikka mun lempinimeni alakoulus.

(Mun pitää se viä täs palijastaa, jotta ei se mun häviöni johtunu valamentajan vääriistä neuvoosta, vaikka se niin luuliki - ja vaikkemmä sille koskaa sitä luuloa oikaassu. Velipoika kun meinas, jotta kun luultihin jotta mä osallistuusin kuurensaran metrin juoksuhun - en elämäs kuna päivänä!! - niin hän neuvoo juoksemahan hilijaa alakumatkan. Tottahan mä sen heti havaattin, jotta täs pitääs ny mennä lujaa, mutta kun ne toiset painattelivat menemähän palio lujempaa, ei piisaanu mun rahkehet.)

MINEN OO KUOLLUNNA

Vaikka auton kanssa yhteen otattelinkin ja vaikka sen jäljiltä sekä kylki että niska aristaakin (ja vaikka siksi jätämme nyt kyllä Kuusamoon ajelun väliin), niin kutakuinkin normaalissa voinnissa lienen. Siitä taas vähän tojistetta:

Karseen muotoinen kuva ehkei ihan yhtä karseen muotoisista nisuista: kahdeksan leetaa eli lonkaa ja muutama pellillinen käiväröötä, se mitä kahden nestelitran taikinasta tulee. (Millanin ompuista sose taikinalevylle, sitten päälle kaneli-sokeria ja tötterölle.) Tällä kertaa leipomapäivän valinta sujui ihan nappiin, kiitos säätiedotusten, jotka varoittelivat Lappia lumisateista. Vaikka leipomisen ajan eilen oli poutaa, niin kylmää piisasi. Satelu alkoi iltapäivällä. Ja kun piipahdimme tapulilla varaamassa perjantaille päivystysvuoron, niin palatessa kylmä sade kasteli reidet tuulipuvun läpi vilutukseen saakka. Onneksi oli hanskat, huivi ja huppu.

Sitten tätä manaamaani ompelua. Yhden lehtikeräyskassin vein jo eilen tapulille, mutta nyt teen molemmille siskoille tällaiset ja sitten lisää myyntiin, jos ensimmäinen tekee kauppansa. Sää on edelleen omialtaanen sisätöihin.
Niin, olisi mulla erinäisiä muitakin sisähommia, niinkus yhdentoista kysymyksen (ja vastauksen) fundeeraaminen. Kenkäkauppaan lähtöä olen siirtänyt ja siirtänyt. Ehkä huomenna aamupäivällä. Mies tosin väittää, että minun on mahdotonta yrittää löytää kengät, joilla pystyisi kävelemään pitkiä matkoja ja jotka olisivat lisäksi nätit, ihan vaikka hameen kanssa pidettäväksi. Itse luotan kuitenkin ekkoon.

Viikonlopun vierailusta

Pyhänä olimme tekstin luvussa kuten sanottu. Oli messu, ja olin sanonut miehelleni, että jos vieraileva saarnamies pitää kovin pitkän saarnan, livahdamme suoraan ehtoollispöydästä sakastin kautta pihalle. No ei se kovin pitkä ollut, mutta silti livistimme ehtoollisen jälkeen, emme kuitenkaan sakastin kautta, koska silloin mun olisi pitänyt ottaa käsveskakin alttarin ääreen.
Oli hyvä, että lähdimme hyvissä ajoin. Kolmeksi oli meininki ehtiä kyläpaikkaan parinsadan kilometrin päähän. Ja sitä ennen miehen piti laittaa vararengas takaisin paikalleen auton alle, mikä ei ollut ihan yksinkertainen operaatio. Meidän oli tarkoitus päästä liikkeelle puoliltapäivin, mutta takaisin pyörtämisineen (unohtunutta kännykkää hakemaan, ei sentään ehditty kilometriä kauemmaksi) lähtömme viivästyi kolmella vartilla. Matkalta otimme kyytiin keskimmäisen pojistamme, kyydissä oli ennestään tytär, joka lähtee aina mielellään mummolaan.
Ennen mummolaa menimme siis kuitenkin valmistujaisiin, myöhästyimme siitä kolmesta melkein vartilla. Tupa oli jo täysi vieraita. Enimmäkseen tuttuja tietty, samoja sukulaisia, joita muissakin perhejuhlissa tavataan, mutta kun eräs nuori mies esittäytyi, niin mieheni tarttui heti hänen sukunimeensä: olemme opettaneet aikanaan samannimisiä. Kävikin ilmi, että tämä herttainen nuorukainen oli samaa veljessarjaa kuin eräs ekaluokkalaiseni 90-luvulta. Mieheni puolestaan oli opettanut isoveljeään. Tuntui jotenkin lämpöistä läikähtelyä.
Kuin myös siinä hetkessä, kun perhetuttava Seppo saapui ja halasi. Itse olin aikeissa vain kätellä, mutta kun istualtani tarjosin kättäni, hän viittoili omallaan, että nousepa ylös siitä, että saan halattua. Ymmärsin elekieltään ja pääsin karhumaiseen syleilyyn.
Juhlien jälkeen poika pääsi sedän kyydissä takaisin opiskelupaikkakunnalle seuraavan päivän tenttiä varten ja me jatkoimme mummolaan mummo kyydissämme. En käynyt pulahtamassa Kemijoessa. Mies kävi. Lenkin jälkeen. Minä vain istuin katsomassa Marplea mummun ja tyttären kanssa.  
Maanantaina puolilta päivin lähdimme paluumatkalle ja kyläilimme mieheni ainoan enon luona. Sieltä yritimme ehtiä isoon kaupunkiin neljäksi, ennen kuin vastuskauppa menee kiinni, mutta kävi ilmi, ettei se onnistuisi. Niin poikkesimme hakemaan tentistä (kryptografiaa) päässeen pojan kämpiltään ja ajoimme sitten kaupungin kautta tsekkaamaan liikkeen. Ja kiitos ja ylistys, se olikin auki viiteen. Netissä ollut tieto ei ollut ajantasainen. Niinpä mies on nyt jo sitten korjannut minulle hellalevyn, niin jotta voin milloin tahansa alkaa ulkona sulatella kynttilänpätkiä sytykkeiksi taikka uusiksi kynttilöiksi.
Mutta ei vielä. Ensin leivotaan nisua.  

Kolarissa

Suomessa on sellaisia jänskiä paikkakuntia kuin Pello ja Kolari, joiden inessiivillä on kakkosmerkityksensä, Varkaudesta (ja elatiivista) puhumattakaan. Mutta nyt en kirjoita paikkakunnasta, kun kerron olleeni kolarissa. (Ja siinähän se tuli pienellä alkukirjaimella). Päätellen siitä, että kirjoitan tässä blogiini, kolarissa ei kuitenkaan tainnut käydä ihan hullusti.
Siinä kävi näin. Olin juuri lähettänyt Kaisalle sähköpostia, jonka jouduin lopettamaan lyhyeen, kun mies soitti kaupasta, että mun tarttis lähteä hänelle sinne lompsaa viemään. Vaatteet vaihdettuani - ne perunamaavaatteet pois ja ihimiseltääsempää tilalle - lähdinkin fillaroimaan aika lennokkaasti, alkuvauhti ihan seisaaltaan. Meidän kaupunginosastamme lasketetaan hyväistä mäkeä alas kohti liikenneympyrää, enkä juuri hiljentänyt,  koska ympyrästä ei ollut poistumassa ketään päälleni. Mutta kolmion takaa kyllä lähestyi henkilöauto. No, mitä siitä, sehän tulee kolmion takaa, joten sen täytyy hiljentää ja antaa tietä... Kunnes suojatielle ehätettyäni tajusin, ettei sen kuski aiokaan hiljentää eikä ehdi pysähtyä ennen kohtaamistamme. Luultavasti ehdin jonkin verran itse hätäjarruttaa kuten autoa ajava nainenkin. Tömähdin kuitenkin oikea kylkeni edellä kuskin puoleiseen etuoveen. Pyörä ei kaatunut, enkä minäkään, ja meinasin jatkaa kiireesti, vaikkakin pöllämystyneenä matkaani kohti kauppaa, mutta nainen tuli hätääntyneenä ulos ja huikki perääni, miten mun kävi. Totesin nopeasti, että kylkeen vähän koskee ja että pikkusormesta vuotaa verta, mutta ei tässä mitään hätää ole. Ja huomautin, että auton oveen näytti kyllä tulleen pieni lommo. Nainen pahoitteli kovasti, ettei ollut huomannut mua ja vielä halusi varmistaa, tarttisko meidän jotain tässä tehdä. Ei mun puolestani, vastasin ja lähdin jatkamaan matkaani kauppaan. Kävin siellä vessassa pesemässä sormeni ja kiedoin paperipyyhkeen sen ympärille. Miehelle totesin että onneksi oli oikea eli väärä käteni, mutta mies oli eri mieltä. Että ei onneksi. Jolloin vasta itsekin tajusin, että oikean käden ärämät mulla paranevat huonommin, kun oikea kainalo on - sanovatko tohtorit peräti että - evakuoitu imusolmukkeista.
Vaikka miestä kiukutti kovasti, ja aikoi kirjoittaa yleisönosastoon (täällä meilläpäin kun on niin tavallista, että liikenneympyrään tullaan periaatteella "kuka ehtii ensin", eikä pyöräilijöistä tunnuta piitattavan), niin kyllä hänkin sentään oli tyytyväinen ja helpottunut, että päästiin näin vähällä. Olisi voinut käydä paljon hullummasti. Tuo kohtaamani nainen kyllä vaikutti vilpittömältä vakuuttaessaan, ettei ollut nähnyt minua, ja puheenparresta päätellen ei välttämättä edes ollut täkäläisiä. Ties vaikka oli hänelle outo risteys. Vaikka samat periaatteethan ne kaikissa ympyröissä on. No, me molemmin varmaan olimme sen verran sokissa, ettemme oikein kumpikaan osanneet ajatella, miten pitäisi toimia. Olisiko kuitenkin pitänyt vaihtaa osoitetietoja tai jotain? Melkein säälitti se rouva, mitähän hänen miehensä sanoo... Ehkä hänkin on vain tyytyväinen, kun uhri ei ollut vaatinut korvauksia.  
Kyllähän minulle edellisen kolarin yhteydessä neuvottiin, että kannattaa käydä lääkärissä tarkistettavana, mutta silloin olikin vähän isompi tömähdys. Meinaan nyt ottaa tietoisen vaikkakin vähäisen riskin, enkä mene lääkäriin.