"Tästä mennään vaikka valalle..."

...totesi emäntä liikenneympyrässä Sodankylässä.
Olen tullut siihen käsitykseen, että armeijassa asiat hoidetaan huolellisesti, perusteellisesti ja harkitusti varman päälle. Eilen ei käsitykseni siitä yhtään kummentunut. Alokkaan mukana toimitetun selkeän kartan lisäksi valaa seuraamaan tulevia opastamassa oli niin risteyksiin toimitettuja nuolikuvioita kuin heijastinliiveihin puettuja varusmiehiä. Lisäksi vieraita oli kehotettu saapumaan tuntia ennen tilaisuuden alkua. Niinpä kaikki löysivät ja ehtivät loistavasti perille.
Kuopuksen valatilaisuus oli yhtä hieno ja juhlallinen kuin aikanaan ison veljensäkin vähän (parisataa kilometriä) etelämpänä. Tällä kertaa pystyin keskittymään kuultuun paremmin, kun ei ollut mitään huolta työasioista. Sotilaspastorin kenttähartaus oli upeaa ja koskettavaa kuunneltavaa, ääntä ruveten. Hän lainasi heprealaiskirjeen jaetta 6:17.
Omaa poikaamme emme rivistöistä löytäneet, vaikka tiesimme hänen olevan ensimmäisen komppanian kuudennessa joukkueessa. Vasta sitten, kun joukkueet ohimarssin jälkeen seisoivat odottamassa vuoroaan päästä luovuttamaan ase ja vaihtamaan lomapuku, hiippailimme kurkkimaan ja löysimme omamme.

Ja tässä hän onkin, kolmas jalkapari eturivissä oikealta lukien. Koska hänen joukkueensa pääsi viimeisenä vaatteita vaihtamaan, me saimme pisimpään kärvistellä pihassa palelevin varpain. Mutta sainpa varpaat sulaksi kuopuksen tuvassa ennen kuin meidän vuoromme oli lähteä lounaalle. Sotilasravintola oli eri rakennuksessa, 5-10 minuutin kävelymatkan päässä. Arvatkaapas, mitä syötiin. Juuri niin, mutta ilman pannukakkua.

Hotkaistuaan lounaansa poika kiiruhti takaisin ilmoittautumaan tupaan ja sitten kokoonnuttiin vielä lomapuhutteluun. Kun viimeiset ohjeet oli annettu, mm. lomiltapaluuseen liittyen ja kun kaikki näytti olevan kondiksessa, komennettiin "Lomille poistu" ja alkoi pitkä kotimatka, jonka puolivälissä poikkesimme pitämään ruoka- ja kahvitauon ja näyttämään jääkäriä mummolle.