Eilen koetin kömpelösti lohdutella ystävääni, jolla yhtenä suruna monien suurien surujen joukossa on se, että hän ehti tehdä rakastamaansa työtä niin vähän aikaa. Illalla kuoroharkkoihin pyöräillessäni ajattelin edelleen ystävääni siunaavin ajatuksin ja mietin, mitä vielä olisin voinut sanoa lohduttaakseni. Mieleeni tuli tämä klassinen viisaus: Ei määrä, vaan laatu.
Mietin sitä, miten hän lyhyessäkin ajassa on ehtinyt vaikuttaa monen nuoren elämään ja antaa heille jotain, minkä nuoret muistavat ikänsä. Yksikin positiivinen muisto koulusta, yksikin tähtihetki voi olla ratkaisevan tärkeä.
Mietin sitäkin, ehdimmekö me sadat tavalliset riviopettajat kymmenien virkavuosien aikana antaa yhtä paljon, tehdä yhtä suurta vaikutusta kuin ystäväni - tuossa tuokiossa.
Ja muistin suosikkielokuvani Amadeuksen, jossa keskinkertainen säveltäjä Salieri kertoo nuorena kuolleesta nerosta ja hänen mullistavasta merkityksestään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti