Sippi

Huonosti nukuttujen öiden ja henkisten paineiden aiheuttama tilapäinen uupumus meinasi tänään iskeä hyökynä yli. Yöllä taas unissanikin ratkoin huomisen pajailtapäivän järjestelyjä. Tänä aamuna opettajainkokouksessa mun hommana oli esitellä huomisen suunnitelmia. On aivan eri juttu puhua oppilaiden edessä kuin opettajien. Siinä yksi syy paineille - toinen se, että jaksoarviointi piti saada tehtyä tähän samaan syssyyn monikulttuurisuuspajojen järjestämisen kanssa - joka järjestely on työllistänyt ja kuormittanut jo muutaman viikon. Kokous meni muuten hyvin ja kollegat kiittelivät niin järjestelyistä kuin niiden esittelystäkin. Mutta vastarannan kiisken piti taas päästä naljailemaan. Minä kun menin sanomaan, että jonkun muun pitäisi ottaa vastuulleen dataheittimet ja tietsikat, koska en itse pysty. ATK-vastaava, jolle rehtori hommaa alkoi delegoida, vänkäsi vastaan, että kenen tahansa pitäisi pystyä, kun kerran on koulutusta annettu. Piti vääntää rautalangasta, etten pysty, kun kerran olen itse vetämässä yhtä pajaa. Sulkipa suunsa.
Niska limassa olemme OPO:n kanssa uurastaneet, ja sen toki kaikki muut kollegat kiitollisina käsittävätkin, vaan ei tämä yksi. Pitäisi vain oppia suhtautumaan häneen täysin ignore-asenteella.
Päivän mittaan mua sitten itketti useaan kertaan. Aina silloin, kun joku rakkaista kollegoista tuli kannustamaan ja kiittelemään - ja sanomaan, että jättäisin omaan arvoonsa tuollaisen naljailun. Kohtaamani empatia itkettää mua yleensäkin helposti. Entistä helpommin kai nyt, kun oikein väsyttää.
Vielä ei ihan voi relata. Sen vetämäni pajan aiheena on origami. Joten muutama malli pitäisi vielä tänä iltana kerrata, harjoitella. Vaan kun pitäisi käväistä kuoroharjoituksissakin. Lähdenpä siis hommiin.