Saamaton äitee, saamatonta jälkikasvua

Eilen illalla ei meinannut uni tulla silmään vielä puolilta öinkään. Murehdin ja mietin mm. sotkuja ja sitä, kuinka saisi puijattua joku muu niitä siivoamaan. Tänään ei sängyssä kehittelemäni suunnitelma sitten lähtenyt lainkaan rullaamaan. Siitä kaiketi olen ollut koko päivän kuin siipeen ammuttu karhu. Vai johtuisiko siitä, etten itsekään ole saanut mitään äntihin, saati sitten toisia patisteltua. Kuopus oli petissä vielä kolmen tietämillä, eikä tytärkään ollut siihen mennessä vielä palannut yökylästä.

Noo, olin suunnitellut esmes, että tyhjään komeron yläkaapissa olevia kansioita paperinkeräykseen. Opiskeluaikaista matskua ja mitä kaikkea pölyttymässä. Tartuin ekaan kansioon, jonka kyllä tiesin olevan sellainen, etten sieltä hevillä mitään hävitä, muistojeni kansio. Mittaamattoman tuokion istuin lueskelemassa aikoinaan (2004) tulostamiani sähköposteja. Ja olin tyytyväinen, että olen sähköposteja talletellut päiväkirjan korvikkeeksi.

Pari kohtaa erityisesti jäi lukemastani mieleen. Olin kirjoittanut ystävälleni (Millan, tietty) villikko-oppilaastani, joka oli kysynyt minulta: "V***taako olla vanha?" Olinko antanut jälki-istuntoa? En. Olinko edes torunut? En. Olin vastannut: "Kysy joltain vanhalta." Sitten tyttö (Mitä? Luulitteko pojaksi?) oli muotoillut kysymyksensä uudelleen: "Harmittaako olla 39-vuotias?" Olin vastannut olevani tyytyväinen ikääni.
Toinen, ei yhtä huvittava pätkä oli melkein kuin itsensä toteuttanut ennustus. Olin kirjoittanut, että "kaiken järjen mukaan urheilullinen ja raitis mieheni elää pitempään kuin nelisenkymmentä vuotta tupakoinut kausiholisti". Kyseinen holisti kuoli sitten viime marraskuussa, vajaa seitsemän vuotta ennustukseni jälkeen.

Yläkaapin kansioiden tyhjääminen jäi sinälleen. Keskimmäinen poika sentään alkoi raijata vaatteita pyykkiin huoneensa lattialta.

Ja jotain muutakin mukavaa. Pseudosiivotessani meidän makkaria satuin huomaamaan pöydällä ruskean paperipussin, jossa luki "äidille". niinpä kurkistin pussiin ja löysin kauniin kesäisen kaula- ja rannekorusetin. Arvailin Ameriikan tuliaisiksi, joita ne olikin, kun tyttäreltä vielä asian varmistin. Että minulleko? Olisin ottanut ihan kuvankin tänne nettiin, mutta nyt ei sekään luonnaa, kun mies laittoi kameran akun eilen lataukseen, enkä yhtään tiedä, missä kamera, missä akku. Toiste.