Koulunpito on hieno laji

Viikonlopun lyhyiksi jääneet yöt ottivat veronsa. Onneksi ei kuitenkaan vielä ratissa, vaikka miltei koko 40-kilometrisen matkan ajan tunsin, miten uni yrittää yllättää. Kotona sitten kahvikupillisen jälkeen kaaduin sohvalle torkuille, niin kuin kaksi viikkoa sittenkin ennen heprean kielen kurssia. Silloin voimiani verotti flunssan jälkimainingit.
Mutta tarkoitukseni oli kirjoittaa viime viikon helmihetkistä koulussa, erityisesti kahdesta. Takaperoisessa järjestyksessä: perjantaina matkalle lähdössä oleva poikaoppilaani palasi vielä takaisin ovelle ja halasi minua lähtiäisiksi. Meinasi tulla kyynel silmiini. Kääntyi vielä potkulautansa päällä vilkuttamaan.
Tiistaisin pidän uskontotunnin kakkosluokkalaisille. Viime tiistaina askartelimme tulitikkuaskeista rukousrasioita  päällystämällä niitä huopasuikaleilla. Valmiisiin rasioihin sai piilottaa oman rukouksensa. Laitoin taululle malliksi sanat kiitos, auta ja anteeksi ja kerroin, että yksi sanakin riittää. Ja vaikka laittaisi tyhjän paperin, niin sekin riittää. Yksi poika kirjoitti "auta, että Kärpät voittaa tänään Ässät". Omassa epäuskossani kysyin häneltä, että mitä sitten pitäisi asiasta ajatella, jos Kärpät häviäisikin. Illalla sitten havahduin, kun kuulin urheiluruudun alkavan. Tavallisesti en seuraa minkään sortin urheilua, mutta nyt rupesin kyselemään mieheltäni, miten Kärppien on käynyt. Ja tietysti myös kerroin hänelle, miksi olin poikkeuksellisesti asiasta kiinnostunut. Kyllä meitä ihmetytti ja nauratti, kun näimme Kärppien maalia ja numeroiden kohoavan lukemiin 5-0. Ilmeisesti lopputulos oli ollut peräti 6-0, koska koulussa seuraavana päivänä tuo kyseinen poika minut nähtyään tuli heti kertomaan tuloksesta. Kerroin tapauksen eskareillekin. Sen, miten itse olin ajatellut, ettei Taivaan Isä tuollaisista pyynnöistä niin piittaa, kun ei se ole niin tärkeää, kuka voittaa ottelun. Mutta kenties Taivaan Isä halusi, että tuo tokaluokkalainen saa vastauksen pyyntöönsä, joka hänelle kuitenkin oli tärkeä.