Sorry nyt vain, mutta en minä VIELÄ juhli kultaa. Jos Herra suo, sen aika on sitten seuraavan 25 vuoden jälkeen. Sen sijaan hopeaa juhlin huomenna, minä ja oma sankarini isolla S:llä (ja H:lla).
Tänään on vihdoin satanut. Niin satoi myös 17.5. 1986. Joku tiesi kertoa, että sade hääpäivänä tietää onnea. Onnea on toki piisannut, mutta en usko yhden päivän sateella olleen suurtakaan vaikutusta siihen. Olen tämän juhlavuotemme kuluessa koettanut miettiä, mikä on pitkän liiton salaisuus. Yhä uudestaan sitä mietin ja ihmettelen, aina kun kuulen uusia erouutisia. Monet järkevät ja mukavat ihmiset päätyvät eroon. Miten on mahdollista, että me olemme välttyneet siltä? Yhden tai pari asiaa olen löytänyt osavastaukseksi. Tiedän, että anoppi rukoilee meidänkin liittomme puolesta. Tiedän myös, että itse en ole edes suostunut ajattelemaan eroa minään vaihtoehtona, eikä ole miehenikään. Haluan uskoa, että meillä on pahin jo takana. Taikka voihan sitä olla edessä ties mitä koettelemuksia, sairautta sun muuta, mutta ei pisaraakaan liikaa.
Kumppanuus, luottamus, yhteinen tahto, vapaus olla oma itsensä, siinä jotain eväitä yhteiseloon. Ei välttämättä niinkään romantiikkaa tai hellyyttä perinteisessä mielessä. Mutta läsnäoloa.
Onnea onnea ja tulkoot toisia mokomia lisää!! Ihana hattu sulholla!!
VastaaPoistaKiitos, kiitos! Kaikki kiitollisena vastaanotetaan, mitä tuloo.
VastaaPoistaHattuun liittyy tarina, jonka voisin jossain vaiheessa vielä kertoa.
Onnea täältäkin! Meinaattakos juhulia?
VastaaPoistaKiitos ja kiitos kysymästä. Aloin vastata tähän kysymykseesi niin pitkästi, että taidankin kirjoittaa vastauksesta postauksen.
VastaaPoista