Junnu

Alkuvuodesta oppilaskunta teetti opettajilla ystäväni-kirjan sivun. Ajatuksena oli, että siihen tuli opettajan yläkouluaikainen kuva ja vastaukset nuoruusaikaisten aivoitusten mukaan. Kun siinä kysyttiin mm. lempieläintä, niin vastasin, että Ronna, Junnu ja Mimmeli. Ronnasta olen jo kertonut ja kuviakin laittanut. Mimmelistä ei taida olla ainuttakaan kuvaa, marsut kun ovat niin lyhytikäisiä ja kun siihen aikaan kuvia räpsittiin nuukasti. Mutta Junnusta oli yksi kuva mamman kansiossa.
Junnu oli leikkaamaton kollikissa. Se oli eräänlainen löytölapsi. Tai oikeammin ryöstösaalis. Se oli kotoisin Päntälästä. Isä oli ollut siellä jossain talossa asioilla, oliko ollut lehmää ostamassa vai lautatavaraa, mutta samalla reissulla hän oli ottanut följyhynsä talon pihalta yhden kissanpennun - toki jo vieroitetun, luovutusikäisen. Näin tarinaa ainakin kerrottiin meille kotona. Oli asianlaita mikä hyvänsä, poikakissasta tuli meidän rakas Junnu. Ehkä sillä oli erityisasema sydämissämme osin tuon tarinan takia, ryöstetty kissa, Päntäneeltä varastettu.

Tässä kuvassa se leikkii kuusenkoristeilla.

Junnu kulki kollien tapaan pitkillä reissuillaan, tuli kotiin viikkojen päästä milloin laihtuneena, milloin tapelleena. Ja niinhän siinä sitten kävi, että kissavuosiensa kukoistuksessa se teki sitten viimeisen reissunsa. Odotimme monta kuukautta, mutta Junnua ei koskaan enää kuulunut takaisin. Koskaan ei selvinnyt, mitä sille oli tapahtunut ja missä. Parhaassa tapauksessa se ryöstettiin takaisin, mutta totuus lienee paljon karumpi.

Sinä kesänä, kun vielä odotimme Junnun paluuta, sain siitä aiheen rippileirille iltahartauteen. Tuhlaajapoika-Junnu.