Pientä söhlintää ja sählintää ollut nyt viime päivinä, yksi isohkompi pettymyskin. Se nimittäin, että sukutapaaminen peruttiin vähäisten ilmoittautumisten takia. Määräaika meni umpeen vapunaattona. Eikä minun veljenikään ollut ehtinyt hiffata, että sinne piti ilmoittautuakin... No, jospa se ei ollut nyt sen aika, arveli tapaamisen järjestelyvastuuryhmässä ollut äidin serkku.
No, koululaisten kanssa on taas takuttu, olen sortunut korottamaan ääntäkin. Meidän luokan iskulauseeksi sopisi: "Alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo", koska päivä lähtee yleensä takkuisesti, mutta tunnelma paranee loppua kohti, niin kuin tänäänkin. Nyt kehittelen tuossa taas uutta ideaa sääntökuuria varten.
Muistissani tai peräti hoksottimissani on kans jotain kummaa häikkää. Eilen illalla sovittiin kuorossa, että pidetään ylimääräiset harjoitukset perjantaina. Eikä käynyt mulla mielen vieressäkään, että olin jo menossa aivan muualle, pienemmän lauluporukkamme kanssa keikalle sapattiaterialle. Sattui kuorossamme olemaan toinenkin, joka on sinne ostanut lipun, niin hän tuli siitä supattamaan mulle harjoitusten jälkeen. Mihin olisinkaan muussa tapauksessa muistanut itseni perjantaina lähettää...
Sekin pikkaisen stressiä heruttaa, kun kuopus ei tee mulle selväksi, valmistuuko hän tänä keväänä vai ei. En viitsisi millään ruveta turhan päiten siivoamaan. Leipomuksia olen vähän tehnyt pakkaseen, mutta se ei jää turhaksi, vaikkei kutsuja järjestettäisikään.
Eilen illalla harmitti vähän sekin, kun olin erheellisesti kuvitellut, että tänään olisi vapaailta ja ehtisin jotain siivousta kuitenkin aloittaa, kun ei ole käsityöpiiriä. Kunnekkas muistin, että on se Hillel Tokazierin konsertti... Noo, jospa konsertin jälkeen ei enää yhtään harmittaisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti