Paapan ikävä

Taas se tuli. Itku. Olimme pikkukirkossa, koska meillä oli siellä tekstinlukuvuoro. Jälkeenpäin Satu kävi kiittelemässä selkeää lukemistamme. "Niin se pitää mennäkin, kun vanhoja ihmisiä on kuuntelemassa", vastasin. Marko-pappi piti hyvän saarnan, josta sain itselleni taas päivänavausmatskua.
Loppuylistyksenä oli virren 178 säkeistöt 3 ja 5. Viimeisen säkeistön aikana kyyneleet tulivat, kun ajattelin Erkki-paappaa: "Vaan kerran kun saavumme Karitsan luo, soi laulummme uusi kuin pauhaava vuo. Se iäistä kiitosta Herralle soi: Hän armahti, taivaaseen toi."
Sankarihaudalla puheen piti kollegani mainiten mm. että onnellisia surussaan ne, jotka ovat voineet käydä kaatuneen rakkaansa haudalla. Hän viittasi siihen, että monien sankarivainajien ruumiit jäivät rajan taakse, monet jäivät kadoksiin. En tiedä, olisiko mammani, äitini ja tätini suru voinut olla vieläkin suurempi, elleivät he olisi saaneet haudata rakkaansa ruumista kotikirkon sankarihautuumaalle. Sen tiedän, että sekä äitiä että tätiä on jäänyt mietityttämään se, oliko sittenkään viisasta heidän saada katsoa arkkuun, kun isä oli siellä verissään. Vaikka ruumis oli peitossa, kangas oli värjäytynyt punaiseksi reiden kohdalta. Se näky syöpyi heidän mieliinsä loppuiäksi. Erkki-paappa oli haavoittunut kranaatinsirpaleesta omana syntymäpäivänään 5.8. ja menehtyi verenmyrkytykseen äitini syntymäpäivänä 11.8. 1941.
Sain juuri tiedon, että jälleen yksi äitini serkuista on menehtynyt, Erkki-paapan nuorimman veljen vanhin poika Pentti. Uusia kyyneleitä.