"Kun käsin leipoo, niin jalat väsyy"

Vielä lienee jäljellä ainakin osa 4 jouluinventaariota, ellei viitonenkin, mutta tähän väliin ja vuoden ekaksi postaukseksi jotain muuta, tai siis kaikenlaista muuta.

Ensiksi siitä leffalippulahjasta: hoksasin hivenen liian myöhään, että Bio Huvimyllystäkin voi ostaa lahjakortteja, mutta samalla hoksasin, että lippuja voi varata kännykkäviestillä. Niin siis tein, ja paljastin asian perheelle aiemmin kuvaamallani tavalla. Varasin meille liput tiistaille 27.12. klo 18 Tintti-näytökseen ja korkkaamaan uuden elokuvien esityspaikan: amiksen auditorion. Tytär meni ensin tyttökaverille ja aikoi tulla sieltä päin yhdessä kaverin kanssa. Kuopus sen sijaan häipyi omille teilleen eikä aikonut tulla kanssamme elokuviin. Me muut kävelimme tuulessa ja tuiskussa ammattikoululle. Siellä ei ollut ketään muita kuin Koistisen Juha lippuja myymässä. Kohta kuitenkin tytär tuli kaverinsa kanssa, ja mies osti liput myös heille. Kuusi lippuahan olin varannut, joten ne kaikki lunastimme. Ja niin siinä sitten kävi, että saimme aivan yksityisnäytöksen; ketään muita ei paikalle ilmaantunut. Se ei kuitenkaan meitä eikä elokuvanautintoa haitannut. Tintin lisäksi iloitsin myös aulan seinällä olevista elokuvajulisteista, erityisesti Le Havresta. Huomenna se vihdoin on täällä!

Toiseksi jotain uudesta vuodesta. Pyöräilimme miehen kanssa remontoituun kirkkoomme messuun, ensimmäiseemmme remontin jälkeen, minullahan meni joulun etu ja seutu Pattijoen ja Saloisten kirkoissa. Erityisesti koetin kuunnella, oliko akustiikka olennaisesti parantunut, mutta mihinkäs se kaikuminen kirkosta katoaisi. Jotain häikkää tuntui olevan lukupulpetin mikin kanssa, saarna kuului kyllä hyvin. Ehtoollisen vietto näytti sekavalta, kun pikarit olivat nyt tarjottimilla, joille ne myös palautettiin. Alttarin edessä kauhea ruuhka ja ihmismeri. Ennen oli selvät jonot. Mies huomasi parinkin vanhemman henkilön ottavan erehdyksessä pikarin itselleen käytettyjen tarjottimelta... Itse alttarikaiteen ääreen polvistuttuani huomasin, että joudunkin pitelemään pikaria koko ajan kädessäni, kun pehmustetulle ja kuperalle alttarikaiteelle sitä en tohtinut laskea tipahtamaan, leivän nauttimisen ajaksi. Myöhemmin mies näytti mallia, miten öylätti kietaistaan naamaan ilman vaikeuksia, vaikka pikari onkin kädessä. Täytynee ottaa opiksi. Tuskin tuo uusi alttariratkaisu on mikään väliaikainen.
Messun jälkeen vinguin päästä kirkkokahville, koska halusin tavata kaksi ihmistä, jotka olin nähnyt kirkossa. Tavallisesti jätämme kahvittelut ja höppööset väliin ja lähdemme kotiin syömään oikeaa ruokaa. Ilokseni tapasin ensimmäisen keskustelukumppanini jo eteisessä, ja hänkin oli aikonut hakea minut käsiinsä, sama asia mielessään kuin minulla: Marjatta on käytettävissä naispiirin edustajaksi. Hieno juttu! Ehätin onnitella Paavoa synttäripäivän johdosta ja Nooraa naimisiinmenon johdosta. Mutta löysimme kuin löysimme myös Iinan, jonka olin iloiseksi yllätyksekseni bongannut kirkon penkistä. Juttelimme pitkään. Oli todella mielenkiintoista kuulla hänen kuulumisiaan. Lupasimme myös pyyntönsä mukaisesti muistaa häntä rukouksin (ja tässä kainosti välitän saman pyynnön mahdollisille lukijoille). Antoisa kirkkomatka!

Kolmanneksi tuohon otsikkoon. Ihan ittekeksimä sananparsi. Yleensä suunnitellessani leipomista otan urakaksi heti enemmän kerralla. Niin sitten tavallisesti olen useita tunteja koipieni päällä, ja sen saan myös tuta. Tämä leipomisajatus lähti liikkeelle sitä, että saimme vihdoinkin muutaman asteen pakkasen (sen huomasi kirkkoon pyöräillessämme purevassa viimassa). Vihdoin voisin tyhjätä pikkupakastimen ja pestä sen. (Tästä taitaa tulla piiiiitkä juttu...) Kas kun taannoin hapankaalia tehtyäni - ja maustettuani sen valkosipulilla - laitoin siitä osan pakastimeen pikkurasioissa. Ja eikös se mokoma ruvennut siellä löyhkäämään. Niin että söimme sen jälkeen valkosipulin makuista pullaa ja leipää jouluun saakka... Uudeksi vuodeksi tein uunittoman kakun ja toin viimeiset leipomukset pakastimesta sulamaan, ja siinä yhteydessä mainitsin, että arkena taidan leipoa. Mies siihen, ettei kannata ainakaan pakastimeen leipoa, ellei ensin sitä siivota. Niinpä sitten eilisiltana tyhjäsin, sulatin ja pesin sen. Samalla keräsin jääkaappiin sulamaan mustikoita (ajattelin tehdä mustikkapiirakkaa), omenasosetta vuosimallia 2009 (siitä saisi sokerin ja kanelin kanssa oivaa täytettä torttutaikinaan, täytyypä laittaa torttutaikina ostoslistalle), kesäkurpitsaraastetta (voisi tehdä myös kesäkurpitsakakun) sekä kesältä jääneen piparkakkutaikinan lopun (nyt olisi korkea aika leipoa ja syödä viimeiset piparit ennen loppiaista). Ja ajattelinpa, että samalla ruokakin kannattaisi tehdä uunissa. Pizzaa lapsille vielä ennen kuin esikoinen taas lähtee. Aamuyöstä näin unta, jossa yritin kirjoittaa miehelle ostoslistaa, mutten löytänyt tarpeeksi tyhjää paperilappua. No, ei se kirjoittaminen sitten livenäkään ihan nappiin mennyt, kun olin kirjoittanut hiivan kohdalle, että 7 palaa tai enemmän. Mutta kun tein sen tylpällä lyijykynällä ja huonossa valossa, niin seiskani olikin näyttänyt aivan kakkoselta, joten mies toi kolme hiivapalaa...(niin, ettei mennyt tämäkään leipomapäivä huutamatta). No, pojista keskimmäinen passitettiin pikaisesti lähikauppaan täydentämään listaa, ja pääsin vihdoin panemaan pizzataikinan ja pullataikinan alulle. Toki siihen mennessä olin jo aloittanut pipareiden kaulimisen. Ei sitä sentään peukaloita pyöritellä hiivaa odotellessa! Oikeasti mulle olisi riittänyt viisi palaa hiivaa,yksi pizzaan ja neljä kahden litran pullataikinaan, miksihän mä ajattelin tarvitsevani kuusi nisutaikinaan?
Nyt olen saanut vietyä järjestettyyn ja inventoituun pakastimeen nuota leipomuksia. Pizzoista toki on jo tehty miltei selvää. Niitä ei yleensä pakastimeen liikene. Jos joku jaksoi lukea tänne asti, niin ihmettelen! En minä vain olisi jaksanut!

En kuitenkaan tee mitään uudenvuodenlupausta lyhyemmistä postauksista. Tai säännöllisemmistä.