Viisaus ei aina piile vain vanhoissa naisissa, vaan usein myös lapsissa

Neljäs viikko eskariopena on lopuillaan. Edelleen olen tykännyt mennä töihin, ehkä nyt jo vielä enemmän kuin alussa, kun olen päässyt jonkinlaiseen rytmiin ja vauhtiin. Tänään sain taas vähän järjesteltyä luokkaa koulupäivän päätteeksi ennen kimppakyytikaverin koulun loppumista.
Meillä pidetään päivänavaukset luokissa, kerran pari kuukaudessa seurakunnasta tullaan pitämään yhteinen päivänavaus, ja silloin mennään kaikin saliin. Tähän mennessä on ehtinyt olla yksi sellainen. Iloitsin. Oppilaat tulivat sinne virsikirjojen kanssa ja niistä myös laulettiin. Tosita kuin eräällä entisellä koulullani, jossa kalvolla heijastettiin seinälle milloin minkäkin lastenlaulun sanat. Ei virsiä. Paitsi silloin, kun itse pidin päivänavauksen tai kun seurakunnasta käytiin. Mutta silloinkaan oppilaat eivät ottaneet virsureita följyyn (kas kun ne saattaisivat vaikka lennellä käsissä, en mä oikein muuta syytä keksinyt kirjojen käyttämättömyydelle). Myös muina kuin seurakunnan aamuina olen kuullut seinien läpi, miten eri luokissa lauletaan jokin virsi päivänavaukseksi.
No, tässä oli pitkä esipuhe aiheeseeni, joka liittyy päivänavaukseen, vaan ei oikeastaan virsiin. Perjantaina oli Vainojen uhrien muistopäivä. Maanantaina otin sen päivänavauksen aiheeksi viidennen luokan äidinkielen tunnin alussa. Siihen liittyen toki lauloimme Bonhoefferin sanoittaman virren 600. Sitten puhuin siitä samasta aiheesta, vaikkakin yksinkertaisemmin eskareille, kun seuraavalla tunnilla aloitimme päivää heidän kanssaan. Siinä yhteydessä eräs oppilaistani viittasi ja teki todella hyvän kysymyksen, josta häntä kehuinkin. Pieni poika kysyi: "Miksi pitää puhua ikävistä ja pahoista asioista?"
Kehuttuani hyvää kysymystään vastasin siihen tapaan, että ikävistäkin asioista täytyy puhua esimerkiksi siksi, että ottaisimme opiksi, etteivät ihmiset enää koskaan tekisi samoja pahoja asioita.