Koin kummat, näin imehet

Kävelimme jokijäätä pitkin käymään haudalla.
Iso kirkko pitkän sillan kupeessa

Pikkukirkko ison kirkon varjossa (huomaa lumihangen korkeus)

Kahden kirkon lähistöllä on vielä tämä "uusi kirkko", oikeastaan monitoimitila: seurakuntasali, jossa pidetään jumalanpalvelukset talvisaikaan sekä keittiö, kerhotilat ja virastotilat. Tästä pikkukuvasta tuskin erottaa marmoriseinän pinnassa erikoista kuviota; tietyssä kohtaa on nähtävissä Kristuksen kasvot. Tilan valmistuttua yllätyslöytö aiheutti suurta huomiota. Muistaakseni toinen laatta oikealta lukien.

Otinpa kuvan vielä mieheni entisestä kotitalostakin. Tännimmäisessä siivessä oli silloin kirkkoherran työhuone, jonka sohvalla nukuin ensimmäisen yöni ensivisiitilläni tulevassa anoppilassa.

Mutta ennen hautausmaalle nousemista löysimme jokijäältä pilkkaajien - anteeksi, pilkkijöiden - kairaamia reikiä heti sillan tuntumassa, ja niiden ympäristö oli karmivan näköinen:

Yläkuvasta voi nähdä, miten jotkut särkiparat vielä sätkivät; yksi paksu mies käveli sillan alta vastaamme kaira selässään, taisivat olla hänen jäljiltään kalaraukat jäällä.

Paluumatkalla haimme kaupan roskiksesta muovikassin, johon sitten kokosimme kaikki kalat, myös ne, jotka oli siihen jätetty jo päivä pari aikaisemmin ja jotka olivat jo jäätyneet. Ei ollut mikään eläin käynyt niitä siitä pois syömässä. Mitä ihmettä liikkui tuon ryöstökalastajan päässä? Luuliko hän tekevänsä kovastikin ekologisesti vetäessään ns. "roskakalaa" joesta? Jos ne olisivat jääneet tuohon jäälle ja aikanaan sen sulattua joutuneet takaisin jokeen, niin rehevöittäneethän ne olisivat. Luulenpa, ettei miehen päässä liikahtanut lehtikään. Huvikseen haki jännitystä elämäänsä ja kidutti samalla luontokappaleita.

En viitsi enää kirjoittaa, mitä ajattelen joutavanpäiväisestä moottorikelkka-ajelusta edestakaisin jäällä, kilpaa toisten kelkkailijoiden kanssa...