Lelumuistoja

Tuo Kadonneen jäljillä -juttu palautti mieleeni omia lelukadotuksiani. Olen varmaan hukannut yhtä sun toista, mutta pari kolme lelua putkahti hakematta muistiin. Tai siis kyllä niitä aikanaan haettiin...
Tykkäsin lapsena tavattomasti kissaleluista, erityisesti petokissaleluista. Meillä oli joitakin muovisia pikkueläimiä, ja raidallinen tiikeri oli minun suosikkini. Tai se oli aikanaan ollut raidallinen, silloin enää himmeitä viiruja selässä. Pienet esineet tahtovat kadota yleensä isoja helpommin, niin tuokin lempparitikruni. Eikä niin pientä lelua ollut helppo löytää, ja hukkaan se minulta jäikin. Ihastelin siksikin varmaan naapurin serkkutytön isompaa tiikerilelua, pehmeäkarvaista, kutterinlastulla täytettyä, joka pysyi seisomassa ja jonka päätä pystyi kääntämään. Leikin sillä aina kun mahdollista (mikä ei toteutunut usein, koska isämme ei jaksanut sietää sitä, että luuhasimme kylällä...) Leikkasimme tiikeriltä suun auki, niin että saatoin syöttää sille mustikoita. Aikanaan kun minua nuorempi serkkutyttö kasvoi isommaksi, hän lahjoitti tiikerinsä minulle. Ja arvatkaas, se on minulla yhä tallella, tänne sen olen raahannut mukanani lapsuudenkodista. Kumma kun omat lapseni eivät ole tajunneet, miten ihana se on...
No, heillä oli omat rakkaansa, Lassi-ilves, Pikkutassu yms. jotka olen pitänyt heille tallessa samassa ullakkokomerossa kuin omat lelunikin.
Oli minulla toinenkin rakas muovilelu, jonka katoamista surin vähintään yhtä paljon kuin tiikerinkin. Se oli nalle ja se oli yksi kolmesta: kun leikimme sisarusten kanssa, hyvin usein kolmikko Noissu, Koissu ja Nalle oli pahanteossa ja keppostelemassa muille leluille. Noissu oli samanlainen istuva muovinorsu kuin neuvolassa oli, vaan neuvolan norsulla oli kärsä tallella. Meidän Noissu oli omansa jossain haaverissa menettänyt. Koissu istui toinen korva pystyssä ja toinen lurpallaan. Ne olivat Noissun kanssa saman korkuisia. Mutta se minun Nalleni... En enää edes muista, minkä näköinen se oli. Se ehti olla leikeissämme varmaan vain parina kesänä. Se katosi sinä kesänä, kun tienvarsikoivut kaadettiin ja kun niiden kantoja räjäyteltiin dynamiitilla. Räjäyttelyn jälkeen leikimme tietysti kantojen ja hiekan seassa maantien varressa. Ja olinko unohtanut Nallen yöksi sinne hiekan alle, sitä ei kuitenkaan enää löytynyt, vaikka koko alueen koetimme tonkia, uudelleen ja uudelleen. Ilmeisesti joku ohikulkija oli sen noukkinut mukaansa.
Lopuksi vielä yksi kadonnut lelu. Isän ja äidin tekemien lelujen lisäksi meillä oli muutamia ostoleluja, ilmeisesti kummeilta saatuja. Pieni nukkeni, jolla oli hiukset ja sulkeutuvat silmät, katosi. En tiedä, kauanko se oli ollut kateissa ennen kuin aloin sitä kaivata. En muista, kauanko sitä surin ja yritin etsiä - tuloksetta. Kunnes sitten - useita vuosia myöhemmin löysin sen yllättävästä paikasta. Paikasta, jossa ilmeisesti meidän ei olisi edes pitänyt olla tonkimassa... Naapuritalossa, poliisi Kallioniemen entisessä kodissa asui ketä milloinkin, vuokralla kai. Erään ajan siellä asuivat vanhempineen myös sisarukset Merita ja Jouni, ikä- ja leikkitovereitamme, vaikka taisivat olla vähän hienompaa väkeä, varmaan Ruotsissakin käyneet. Aikanaan hekin muuttivat pois. Talo taisi olla tyhjillään hyvän aikaa ennen kuin isämme osti sen huutokaupassa. Mutta jo ennen kuin se oli meidän, taisimme kulkea siellä markiilla. Erityisesti autotallin tapaisen ulkorakennuksen ympärystä oli mielenkiintoista tongittavaa. ja sieltä jostain romujen seasta löysin vanhan nukkeni, jonka tunnistin heti, vaikka siltä olikin hiukset leikattu ja vaikka silmät olivat puhki. Arvasinhan minä, miten se oli sinne joutunut, mutta en minä siitä ollut katkera. Pääasia, että olin nukkeni saanut yllättäen takaisin. Ja arvatkaas mitä, se on minulla täällä edelleen. Ja arvatkaas vielä mitä, omat lapseni eivät ole lainkaan piitanneet leikkiä silläkään aarteellani...
Jos olisin viitsinyt puoni nostaa tästä tuolilta, olisin saattanut heti käydä napsaisemassa kuvia todisteiksi. Maybe tomorrow.